Pelkäätkö? Tee se silti!

Pelkäätkö esiintymistä? Tai ihmisjoukkoja, ryhmiä, kouluruokaloita, kokoontumisia? Vai pelkäätkö päätösten tekemistä? Uusia tuttavuuksia? Epävarmuutta, jolloin kaiken pitää olla sinun hallinnassasi…?

Jankutan kirjoituksissani samaa: pelostasi huolimatta: tee se. Tee juuri se, mitä pelkäät (jos se siis on sellaista mitä oikeasti haluaisit), koe ahdistus, koe pelko ja tee se silti. Ahdistus loppuu ja pelko loppuu kun huomaat kykeneväsi ja pärjääväsi aivan hyvin.

Ihmiset tosiaankin oppivat uskomattoman tehokkaasti näin ja pääsevät todella vaikeistakin peloista. Jokin aika sitten uloskirjoitin potilaan joka oli kärsinyt pakko-oireisesta häiriöstä yli kymmenen vuotta. Kutsun häntä tässä Sueksi. Sue oli hoitooni tullessaan itsemurhainen koska oli niin toivoton. Pelot rajoittivat kaikkea.  Vain esimerkkinä: Sue ei voinut puhua puhelimessa, koska pelkäsi antavansa ihmisille huomaamattaan vahingollisia neuvoja, jotka aiheuttavat ihmisen kuoleman. Hän ei voinut ylipäänsä puhua ihmisille joita ei tuntenut, koska koki niin valtavan ahdistuksen – ja pelon siitä, että jotain pahaa tapahtuu, ja se on hänen syynsä…hän ei voinut käydä kaupoissa, pitää lastenlapsiaan sylissään…kaikki erilaisten pelkojen takia.

Yksi traagisimmista rajoitteista oli, että Sue ei voinut kirjoittaa mitään, koska pelkäsi samaa, että aiheuttaa vahinkoa lukijoille, ei varsinkaan mitään minkä joku lapsi voisi lukea…joku lukee ja kuolee…hän joutui lopettamaan työnsäkin koska siihen liittyi jonkin verran kirjoittamista..jne jne.

Kuitenkin Sue rakasti kirjoittamsita ja oli nuorempana haaveillut kirjailijan urasta.

Pelkojen neutraloimiseksi Sue suoritti kaikenlaisia rituaaleja päivittäin ja monta kertaa päivässä. Käsiä piti pestä kymmeniä kertoja päivässä, vaatteet piti vaihtaa ja pestä aina kun oli ollut tekemisissä yhdenkään ihmisen kanssa. Erilaisia tarkistamisia pit suorittaa tuntitolkulla päivittäin. En tässä paneudu noihin kompulsioihin ja niiden syihin sen enempää – se vain sekoittaisi ja hämmentäisi. Tarkoitukseni oli vain osoittaa, että ihminen voi oppia ja muuttua peloista huolimatta. Sue pääsi kaikista kompulsioista muutamassa kuukaudessa ja…

Hän on nyt julkaiseva kirjailija! Hoidon alkutavoitteita oli saada hänet kirjoittamaan, aluksi itselleen, sitten minulle, sitten perheelle ja niin edelleen – pelosta huolimatta. Hän ei uskonut, että se olisi mahdollista, pelko tuntui niin ylivoimaiselta, mutta oli valmis panemaan itsensä likoon.

Muutama itku siinä itkettiin ahdistuksessa, mutta…pelko kaikkosi ja nyt Sue toteuttaa sitä mistä oli aina haaveillut, mutta ei uskonut koskaan saavuttavansa…koska pelko rajoitti! Hän on julkaissut muutaman kirjan (yhden lasten kirjankin!), häntä on haastateltu TVssä ja radiossa, hän käy luennoimassa yliopistoissa…

Mikä muutos! Tuo kaikki osaaminen oli hänessä itsessään. En minä hänestä tehnyt kirjailijaa. Hän oli lahjakas kirjoittaja, mutta pelko esti tekemästä sitä mitä hän halusi – ja mihin oikeasti kykeni. Pelko olisi estänyt häntä edelleen jollei hän olisi hakeutunut terapiaan – ja alkanut sitten tehdä sitä mitä pelkäsi.

Nykyään Sue käy myös sujuvasti kaupoissa, seurustelee lastenlasten kanssa vapaasti…pelko ei enää aseta rajoituksia.

Olemme muuten yhdessä suunnitelleet hänen kokemuksensa kirjoittamista ja kääntämistä suomeksi, joten jos hyvin käy, niin saat sen luettavaksesi jossain vaiheessa. (aina minullakin on näitä haaveita, mutta usein elämän realiteetit, kuten aikapula tulevat väliin…mutta näin ainakin suunnittelemme)

Viestini tänään on: älä anna pelon rajoittaa sitä mitä elämältä todella haluat! Tee se. Voit tarvita apua alkuvaiheessa. Pyydä sitä, osta sitä, etsi sitä. Pääasia on, että otat ensimmäiset askeleet etkä anna pelon rajoittaa tai ainakaan tyystin estää sinua.

Kognitiivista terapiaa – konsultaatiota

18 Comments

  • Sari

    Reply Reply April 23, 2014

    Hei. Olen tietoisesti muuttanut ajatteluani. Kun huomaan ajattelevani jotain negatiivista, niin muutan sen positiiviseksi. Ja ihme kyllä, olen saanut ahdistusta vähenemään. Mutta välillä tulee takapakkeja. Kun on vuosikausia ajatellut negatiivisesti, niin aivoihin on kehittynyt tietynlainen negatiivinen ajatuspolku. Tämän sain selville, kun olen lukenut ajatuksen voimasta. Kuinka kauan vie, että aivoissa alkaa näkyä uutta ajatuspolkua? Onko sitä tutkittu? Eli kuinka kauan vie aikaa, että voi odottaa saavansa tuloksia pysyvistä uusista ajatusmalleista?

    Jos haluaa vaikka päästä pelosta ihmisten ilmoille, niin miten usein pitäisi toistaa jotain uutta ajatusta, että se alkaa toimia? Esim. “Minä tykkään olla ihmisten kanssa tekemisissä”. Tai mikä nyt itselle tuntuu sopivan.

    Kun aloin tätä ajatuksen voimaa kokeilla, niin kylläpä tunsin itseni alussa varsin naurettavaksi. Mutta se vain alkaa jotenkin toimia.

    • Ari

      Reply Reply April 26, 2014

      Moi Sari,

      ihmisen tapa ajatella vaikuttaa kaikkeen mitä hän kokee, sitä on tutkittu paljonkin ja tulokset osoittavat, että me luomme itsellemme omat tunteemme. Jos ahdistaa tai masentaa, niin tutkimalla omia ajattelutapoja voi oppia itsestään paljon, ja lopettaa ne turhat kielteiset tuntemukset.

      Positiivinen ajattelu, niinkuin olet huomannutkin on parempi kuin negatiivinen – se voi rauhoittaa, tai toisinaan rohkaista tekemään jotain mitä pelkää. Kuitenkin on hyvä muistaa, että positiivinen ajattelu toimii vain asenteisiin, ei faktoihin. Jos siis ajattelet, että et voi tehdä jotain, mitä pelkäät, koska olet jotenkin huono tms. niin positiivinen ajattelu voi toimia koska itse asiassa voit PÄÄTTÄÄ ajatteletko positiivisesti vai negatiivisesti itsestäsi. Mutta jos pakotat itsesi ajattelemaan, että pidät ihmisten kanssa olemisesta, vaikka todellisuudessa tiedät, että vihaat sitä, niin positiivinen ajattelu on valhetta. Silloin se ei toimi, vaan saattaa jopa pahentaa pelkojasi, kun huomaat, että et ole ollenkaan sitä mitä piti, ja pelkosi noissa sosiaalisissa tilanteissa vain lisääntyvät.

      Positiivinen ajattelu on siis hyvä, parempi tietenkin kuin negatiivinen, mutta siinäkin on omat vaaransa. Paras on realistinen ajattelu. Sitä opitaan kognitiivisessa terapiassa.

      Ajatuksen voima menee paljon syvemmälle kuin pinnallinen positiivinen ajattelu. Kun todella uskot siihen mitä ajattelet, niin silloin pääset peloistasi – tietenkin edellyttäen, että se mihin uskot on myönteinen asia itsestäsi. Yleensä kun me pelkäämme vaikka paniikkia, ahdistusta, munaamista…niin pelko ei perustu tosiasioihin…mutta vain oppimalla tosiasiat voitat pelon. Jos taas toistat positiivista vahvistusta ‘olen hyvä esiintymään’, niin et ehkä usko siihen ja voit kokea pettymyksen.
      Uusien ‘ajatuspolkujen’ (oletan, että tarkoitat sitä miten uudet tavat ajatella kehittyvät) näkyminen alkaa joillakin kokemukseni mukaan saman tien. Toisille se kestää viikkoja, tai kuukausia, tai joskus jopa vuosia. Nopeimmat potilaani ovat päässeet esim. paniikkihäiriöstä tai pakko-oireisesta häiriöstä muutamassa päivässä. Jollekulle esim. muutamalle Falklandin sodassa ollelle potilaalleni, sotaveteraanille, sodan aiheuttamien traumojen ja ajattelumallien muuttaminen on kestänyt kuukausia. Mutta kaikki pystyvät siihen. Siinä tosiaan kuitenkin mennään paljon syvemmälle kuin vain positiiviseen ajatteluun.

      Olen muuten kirjoittanut aiheesta artikkelin – en tähän blogiin, vaan artikkelifoorumiin, pistän linkin kunhan saan sen, varmaan ensi viikolla.

      Hyvää viikonloppua,

      Ari

  • Sari

    Reply Reply April 27, 2014

    Hei.

    Tarkoitin positiivisella ajattelulla juuri sitä vahvistamista. Pidin ennen ihmisten kanssa olemisesta ja haluan siihen takaisin, mutta pelot ovat estäneet. Joten takaisin siihen mistä PIDÄN. Ei kuitenkaan mitään yltiöoptimismia, joka ei ole realistista. Esim. haluan astronautiksi, mutta tiedän, että se ei ole mahdollista. Tähän ei mikään positiivinen ajattelu auta.

    Kyllä, tarkoitin uudella tavalla ajattelua. Odotan innolla artikkeliasi!

    • Ari

      Reply Reply April 27, 2014

      Hieno juttu. Kun kerran haluat takaisin siihen mistä todellisuudessa pidät, mutta mistä ahdistus ja pelko on sinua estänyt, niin silloin haluat todellisuudessa siksi mikä oikeasti olet. Oikeaa persoonaasi ei voi kuvata sanomalla: ‘ahdistunut, pelokas ja masentunut’…Oikea persoonasi on ollut piilossa pelkojen takia ja silloin se voidaan nostaa sieltä esiin siten, että ‘pelostasi huolimatta teet sen.’

      Silloin juuri on positiivisesta asenteesta ja ajattelusta hyötyä, niin kuin toteatkin.

      Pistin tuon vastineeni, koska tiedän, että moni on kokenut ikävän pettymyksen koetettuaan positiivisen ajatuksen toistamisella ‘pakottaa’ itsensä uskomaan jotakin mikä ei ole totta. Ajatuksen pakottaminen ei toimi. Alitajunnassaan he tietävät, että kyseessä on huijaus, ja se ei poista silloin pelkoa alitajunnasta, vaan lisää sitä.

      Sinun uskomuksesi on totta, koska todellisuudessa haluat noita asioita…joten poista se rajoittava pelko…tai tee se (pelkäämäsi asia)joka tapauksessa.

      Ari

  • Tanja

    Reply Reply May 7, 2014

    Hei Ari,

    Sairastuin vuosi sitten e-pillereiden aloituksen takia jonkinlaiseen paniikkihäiriöön. En ymmärrä miten hormonit voivat näin ratkaisevasti vaikuttaa ihmiseen, mutta e-pillereiden vaihduttua toisiin loppui paniikki samana päivänä. Valitettavasti ahdistus tuli takaisin nyt, kun lopetin ne kokonaan. Olen viime kuukausina yrittänyt päästä paniikista eroon ihan itse itseäni psyykkaamalla.

    Yritän elää elämääni sekunnilleen sillä tavalla kuin eläisin, jos häiriö ei olisi koskaan puhjennut. Yritän siis olla antautumatta välttely-yrityksille, rituaaleille yms. Valitettavasti salaa toivoin koko tämän ajan, että parissa kuukaudessa e-pillerien lopettamisen jälkeen ahdistus häviäisi itsestään, kun hormonini tasaantuisivat. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan olen ahdistuksen kanssa kamppaillut puoli vuotta ja huomaan alituiseen miettiväni, että mitä jos en parannukaan.

    Se on se pelkoni tällä hetkellä. Mitä jos on tapahtunut jotain peruuttamatonta? Mitä jos olen tällainen loppuelämäni? Mitä jos minua ei pystytä auttamaan? Tuntuu, että paniikkihäiriöni on laukaisemassa jonkinlaisen masennusvaiheen – sitä suree ihmistä, jota ei enää ole olemassa paniikin puhjettua. Haluaisi antaa kaikkensa, että olisi se ihminen taas, mutta ei näytä pystyvän. Luonnollisesti tämä pelko myös aiheuttaa lisää paniikkikohtauksia, jotka vain vahvistavat ajatustani, että en tule paranemaan.

    Mikä avuksi?

    • Ari

      Reply Reply May 10, 2014

      Hei Tanja,

      Hormonit vaikuttavat kaikkeen mitä teemme, reagointiimme, päätöksiimme jne. Onneksi emme kuitenkaan ole aivan niiden orjia silä voimme itse asiassa mielen voimalla valita mitä hormoneja alamme tuottaa ja siten voimme päättää olemmeko surulisia, pelokkaita, ahdistuneita ym. Vai olemmeko tyytyväisä, aikaansaavia, rentoja jne. Tämä on aika yllättävää monelle, mutta tieteelliset tutkimukset vahvistavat tämän, kognitiivinen terapia on ‘evidence based’ psykoterapia muoto, eikä mitään mutua.

      Ajattele esimierkiksi adrenaliinihormonia. Se on hormoni joka normaalisti mm. ylläpitää sopivaa verenpainetta. Hyvä hormoni joka on tietenkin välttämätön. Uhkatilanteessa lisämunuainen tuottaa sitä lisää nopeasti ja seurauksena saamme kaikenlaisia pelkon liittyvä oireita: sydän hakkaa, vapisuttaa,,,ja pelottaa entistä enemmän. Kaikki on hyvin koska adrenaliini toimii meidän hyväksemme, pitää meidät turvassa. Mutta, niinkuin selitän kurssikirjassa, se sama adrenaliiniryöppy kaikkine seurauksineen saadaan aikaaan silloinkin kun vaaraa ei oikeasti ole, mutta uskottelemme, että olemme jotenkin uhattuna. Uhka voi olla vaika sosiaalinen munaus, tai tuo reaktio itsessään.

      Kurssissani opetan menetelmiä miten saada se turha uhka mielestä pois, jolloin paniikki jättää rauhaan. Eli opettelemalla ajattelemaan toisella tavala voit jättää ahdistuksen (ja lopettaa sen hormonin lisätuotannon)..hallitset siis hormonejasi!

      Siis neuvoni on: älä vaivu epätoivoon, Asialle voi tehdä paljonkin. Pelko ylläpitää ahdistusta. Lopeta pelko, tai opi tekemään asioita pelosta huolimatta (joka lopulta johtaa pelon loppumiseen) Saatat silti tarvita apua hyvältä terapeutilta joka attaa voittamaan ne epäedulliset ajatusmallit jotka ylläpitävät pelkoa.

      Kokeile kognitiivista terapiaa.

      Hyvää jatkoa,

      Ari

  • Henna

    Reply Reply June 5, 2014

    Hei Ari!

    Minulla on ollut paniikkihäiriö 10vuotta. Nyt on käynyt tänä vuonna kaksi kertaa niin, että olen saanut eka kerralla itse ajaessani tunnin pituista matkaa kohtauksen ja sain kuitenkin ajettua perille asti. Toisella kertaa istuin kyytissä ja taas oli suunnilleen yhtä pitkä matka, nyt kun taas pitäisi lähteä tunnin ajo matkalle niin jotenkin alkaa ahdistamaan pelkkä ajatus siitä, kun täytyisi lähteä. Nyt olen sitten alkanut pelkäämään ahdistusta ja pelottaa lähteä ajamaan tai kyytiin menemistä. En pelkää oikeastaan kohtausta enään vaan sitä miltä se tuntuu ja sitä ahdistusta millä se alkaa. Olen kaksi kertaa lukenut kirjasi mutta jotenkaan en osaa sisäistää sitä ahdistus on ystäväsi asiaa.. 🙁

    • Ari

      Reply Reply June 9, 2014

      Hei Henna,

      ikvä kuulla, että olet kärsinyt paniikkihäiriöstä jo niin kauan.

      Tuo idea, että ahdistus on ystävä, on tietenkin paradoksaalinen ja perustuu ‘paradoksaaliseen intentioon’ ja siiihen faktaan, että itse ahdistusreaktio ei ole sinulle haitaksi, vaan suojaksi.

      Tosi asia on kuitenkin, että eihän kukaan halua ahdistusta jatkuvasti. Ja vaikka vertaan ahdistureaktiota hälytysjärjestelmään, niin ei kukaan halua hälytyksen olvean jatkuvasti päällä – tai menevän päälle turhaan. Siinä mielessä ahdistus (hälytys) on ystävä, mutta sinun tapauksessasi ystävä tulee millon haluaa ja varoittaa ja uskottelee kaikkea ikävää koko ajan…

      Paradoksaalinen puoli asiassa on se, että kun et enää pelkää paniikkia, niin se ei enää tule. Koska se on reaktio pelkoon. Mutta tuossa juuri on ongelmasi: sinulle on kehittynyt pelon pelko, tai siis ahdistuksen pelko. Terapiassa autan potilaitani samanlaisilla menetelmillä mitä kurssissa esitetään: askel 5 on se kaikkein paradoksaalisin. Saatan terapiassa tehdä potilaan kanssa yhdessä jotain sellaista mikä sovitusti pitäisi laukaista ahdistuksen – eli itse asiassa pyydän potilastani saamaan paniikin ja näyttämään minulle millainen se on…paradoksaalisesti useimmiten tuolloin potilas ei ‘onnistu’ saamaan paniikkia…ja alkaa pelätä sitä pelkoaan vähemmän.

      Toki itseapukurssi vaatii paljon enemmän käyttäjältään kuin varsinainen terapia, ja vaikka monelle onkin riittänyt pelkkä paradksaalinen kurssi, myös moni on tarvinnut terapeutin apua. Mutta menetelmät ovat periaatteessa samat.

      Eli usko pois Henna, että sinunkin ongelmasi on voitettavissa, saattaa vain olla, että tarvitset jonkin verran apua kokeneelta terapeutilta (kognitiiviselta).

      PS: Olet kai tehnyt kurssin tehtävät, etkä vain lukenut?
      PPS: Itse en juuri nyt voi ottaa uusia asiakkaita, mutta kesälomakauden jälkeen tilanne on toinen.

      Terveisin,

      Ari

      Tuo on hiukan pitkällinen juttu selitettäväksi näin blogissa,

  • Henna

    Reply Reply June 5, 2014

    Siis en ole ennen autossa kohtausa, yleensä olen lähtenyt ajamaan että kohtaus menee ohi.

    • Ari

      Reply Reply June 7, 2014

      Moi Henna,

      olen matkoilla, enkä pääse ihan heti kunnolla vastaamaan, mutta paneudun viestiisi paremmin viimeistään tiistaina, ehkä aiemminkin, palaan oman koneen ääreen huomenna illalla…

      Ari

  • Seppo

    Reply Reply June 13, 2014

    Hei,
    Voisiko sinuun ottaa yhteyttä suoraan sähköpostiisi yksityisviestillä? En onnistunut sivuiltasi löytämään sähköpostiosoitettasi.
    Ystävällisin terveisin
    Seppo

    • Ari

      Reply Reply June 13, 2014

      Hei Seppo,

      Jos sinulla on viesti mita et halua muiden nakevan, niin voit menna sivulle ‘varaa konsultaatio’ ja tayttaa boksit siella (sinun ei tarvitse varata konsultaatiota). Viesti tulee sahkopostiini ja voin vastata sinulle yksityisesti sinun sahkopostiisi.

      Ari

  • Minttu

    Reply Reply August 7, 2016

    Hei Ari,

    kiitos kirjasta! Olen lukenut Paradoksaalisen Ohjelman ja työstänyt sen avulla paniikkitaipumustani. Koen kuitenkin, että tarvitsisin vielä ikäänkuin pisteen iin päälle, ts. mielipiteesi tueksi polullani kohti vapautta paniikin pelosta. Mietin mielessäni, onko minusta lähtemään perheen kanssa yhteiselle ensimmäiselle ulkomaan matkalle, lentokoneella (lennon kesto 3h/suunta) ja viettämäänkin siellä viikon… Ajatus reissusta kuitenkin kuulostaisi tosi hyvältä, mutta se pelko paniikista saa epäröimään… Matka ajoittuisi jo lokakuun puoliväliin eli suunnittelenko epärealistisesti vai voisinko varata matkan… Mieli tekisi kyllä kovasti. Mielessä käy myös ajatus, että jos nyt maksan matkan en voi enää perua. Uskallanko vain lähteä? Luonteeltani olen positiviivisesti ajatteleva ja periksi en ole halunnut antaa paniikille, turvakäyttäytymisestä pyrin eroon ja uskon, että pystyn tähän, vähitellen. Olisiko mielestäsi vain aika heittäytyä ja lähteä reissuun?

    • Ari

      Reply Reply August 9, 2016

      Hei Minttu,

      Anteeksi nyt kun meni aikaa vastaamiseen. Minulla on ollut kotona surua, isäni kuoli juuri enkä ole ollut aivan ajan tasalla näissä…

      Koetan vastata kysymykseesi, että olisiko aika (paniikin pelosta huolimatta) heittäytyä reissuun…Sinun kannattaa kirjata ylös seuraavia asioita:

      1: ”Mitä pelkään, että on pahinta mitä tapahtuu” (esimerkiksi: ”saan paniikkikohtauksen”; tai ”sekoan”; tai: ”saan sydänkohtauksen”..jne.)
      2: Kirjaa ylös kuinka paljon 0-100% uskot juuri nyt, että pahin pelkosi tapahtuu (kun olet paniikissa tuo luku on aivan erilainen)
      3: Jos kohtaan 1 tulee tuollainen kuin ensimmäinen esimerkki,eli pahin pelko on vain se, että saat paniikkikohtauksen, niin kirjaa ylös ajatuksesi siitä mitä se merkitsee jos saat paniikkikohatuksen…nolostumista? kauheaa tunnetta? Kovaa pelkoa?…Mieti myös mitä olet oppinut kun olet työstänyt paniikkiasi kurssin avulla. Eli esimerkiksi: jääkö paniikki päälle ikuisesti?
      4: Vastaa sitten lopuksi tähän:
      ”olenko valmis kohtaamaan pahimman pelkoni, vaikka on lähes varma, että se toteutuu?”
      Jos pelkäät paniikkikohtausta, mutta et niinkään muunlaista katastrofia, kuten sydänkohtausta tai sekoamista, niin silloin olet ehkä valmis kohtaamaan sen pelkosi…ja oppimaan, että paniikki menee ohi – vaikka uskomus tuon tapahtumiseksi on korkekakin…. Mutta jos pahin pelkosi on muuta katastrofia koskeva, vaikkapa sydänkohtauksen pelko, niin silloin et varmaankaan halua kohdata sitä pelkoa jos vastaus kohtaan 2 on, että uskot siihen melko paljon (yli 50%)…tämä EI tarkoita, että saisit sydänkohtauksen tai sekoaisit, mutta se tarkoittaa, että pelkäät sitä…ja tuolloin et ehkä ole valmis kohtaamaan pelkoasi, vaarana on, että perut matkan ja rahat menevät hukkaan jne…

      Yhteenvetona:
      En voi tietää missä vaiheessa olet pelkojesi kanssa. Terapiassa kannustan potilaitani/asiakkaitani laatimaan täsmälliset tavoitteet. Usein paniiikkihäiriöstä kärsivällä yhtenä tavoitteena on juuri esimerkiksi lentäminen, ja aikataulu on vaikkapa 2 kk päästä. Aikataulullisesti sinulla on aikaa vaikka kuinka päästä tuollaiseen tavoitteeseen, mutta oma etenemisesi tietenkin ratkaisee oletko valmis kohtaamaan pelkosi ja sitoutumaan siten, että varaat sen lipun…ja menet vaikka kuinka pelottaa. Paniikki ei tapa, mutta voi olla ylivoimainen jos et ole käsitellyt pelkojasi riittävästi siedättämällä ja kyseenalaistamalla uskomuksiasi. Eli toki kannattaa reissuun mennä, älä anna paniikin rajoittaa elämääsi!!!

      Halutessasi voit toki tilata lyhyen jakson terapiaa tukemaan itseäsi. Se onnistuu täältä:
      http://paniikkihairio.fi/ota-yhteytta/

  • Minttu

    Reply Reply August 10, 2016

    Iso kiitos vastauksestasi, olet saanut minut täysin vakuuttuneeksi siitä, että pelko on voitettavissa ja paniikki sitä myöten tulee loppumaan kohdallani. Kuulostaa vapauttavalta! Työstän vielä alitajuntaani ja uskon, että reissu tulee tehtyä, koska aikaa tässä on hyvinkin ennen ajankohtaa.

    Kiitos, että olet! Voimia!

  • Minttu

    Reply Reply August 19, 2016

    Heissan vielä Ari,

    kirjoitin jo edellä tuosta matkan suunnittelusta ja sen verran olen jo edennyt, että huoneisto on varattuna!! Ajatus siitä, että lähtisimme reissuun ei enää aikaansaa jännittynyttä oloa niin voimakkaana nousemaan pintaan. Tosin edelleen mietin, erityisesti ennen nukahtamista kun mielikin enemmän rauhoittuu, mitä jos se paniikki iskee koneessa tai reissussa…Saman tien kuitenkin ajattelen, että mitä sitten, jos oireet tulevat, ne eivät ole vaarallisia ja tulen pärjäämään niiden kanssa. Olen työstänyt myös autolla-ajamista, moottoritiellä aikanaan sain paniikkikohtauksen (ensimmäinen lapsi oli tällöin vauva, olimme ystäväporukalla viettäneet iltaa myöhään yöhön, imetin ja olo oli herkistynyt hormonien vaikutuksesta, tuli valvottua ja juotua aamulla pari kuppia kahvia), näiden takia ei varmaan ihme, että paniikki iski… Tästä jäänyt alitajuntaan tietynlainen ajatusmalli, etten selviäisi moottoritiellä ajosta paniikitta (aikaa kulunut jo kymmenen vuotta tuosta…ja olen kyllä ajanut motaria, mutta tietyin turvakäyttäytymisin). Tämän viikon aikana olen joka päivä käynyt ajamassa (ensin mieheni kanssa pari kertaa) ja sitten itsekseni, kirjannut oireet ylös. Olen autossa jopa manannut, että tule sitten oikeen kunnolla päälle. Ja JOKA KERTA olen ajaa huristanut, oireina sydämenlyöntien tihentyminen, kainaloiden hikoilu, vatsanpohjan kipristely ja niskajännitys, oireet ovat esiintyneet ajojen aikana vaihdellen vaimeampina ja voimakkaampina. Olenko edennyt oikein? Kannattanee jatkaa siedätystä vielä ensi viikko, jolloin olen lomalla vielä ja miten pitkään sen jälkeen?

    Sen muuten olen huomannut, että elämä tuo hätkähdyttävästi vastauksia eteeni, kun jotain olen mielessäni päättänyt tai kysynyt; kirjastossa osuin juuri oikean hyllyn äärelle, josta löytyi kaipaamani mindfulness-kirja, joogan aloitin kun tuntui tarve rauhoittua ja vaihtaa hetkeksi vapaalle lapsiarjesta, sivustollesi löysin, kun päätin tehdä paniikilleni vihdoin jotain!

    Olisiko Sinulla vielä jotain ohjenuoraa ja miten uskoisit, kuinka hyvin tai nopeasti pelko alkaa jättää meikäläisen rauhaan em. kirjoituksen perusteella? Herkkä olen ollut aina reagoimaan ja tulkitsemaan, hyvässä ja huonossa 😉 Mieheni realistisuutta ihailen! Ja hän onkin ihana rauhoittaja, jonka ajatuksista otan myös oppia.

    Kaunis kiitos Ari jo etukäteen, jos ehdit ja jaksat vastailla kaiken, surunkin, keskellä.

    • Ari

      Reply Reply August 20, 2016

      Hei Minttu,

      Hienoa, että olet päättänyt lähteä ja varannut huoneen! Pohdntaasi: mitä jos tulee paniikkikohtaus reissussa, lentokoneessa jne…olet ilman vastaustanikin antanut itse aivan oikean vastauksen: Mitä sitten? Jos pahin tapahtuu, eli saat paniikkikohtauksen, niin anna sen tulla! Ei se sinua tapa…Olet toiminut oikein kun olet haastanut paniikkisi – ja jatkanut elämääsi.

      Siedätystä kannattaa jatkaa niin kauan kuin paniikki sinua pelottaa. Niin kauan kun sitä pelkäät, niin kauan myös koet turhaa ahdistusta. Muutama viikko on lyhyt aika – jopa terapiassakin todellisen muutoksen aikaansaamiseksi. Potilaani jotka ovat viikoittaisessa terapiassa tarvitsevat yleensä vähintään 4 viikkoa intensiivistä kognitiivista ja käyttäytymisterapiaa ja siedätyshoitoa, ennen kuin saadaan aikaan selkeä muutos. Joten kun koetat itse siedättää itseäsi on odotettavissa, että aikaa menee .- varsinkin kun et tietenkään voi ja osaa kyseenalaistaa pelkojasi samalla tavalla kuin terapiassa. Mutta kyllä sinä siedättämisen pystyt yksin tekemään jos hoidat pelkkää paniikkikohtausten pelkoa.
      ..
      Toiseen kommenttiisi sanoisin: Joo, elämä on seikkailu johon on paras suhtautua uteliaalla asenteella. Älä yritä hallita hallitsematonta. Ole valmis kohtaamaan epävarmuus ja koe elämä. Älä ajattele sitä vaan koe se.

  • Minttu

    Reply Reply August 19, 2016

    “Kuinka lopettaa murehtiminen ja huolestuneisuus – älä kontrolloi, hyväksy epävarmuus”- artikkelisi luettuani koin oivalluksen! Voisin enemmän heittäytyä, ja myös entisestään keskittyä kiitollisena olemassaolevaan. Ulkomaille lähdössä tai mitä tahansa päättäessäni tehdä, on omat riskinsä ja epävarmuus seuraa väistämättä mukana. Eikö olekin kyse seikkailusta?

    Aikanaan ei varmaan olisi löydetty uusia mantereitakaan valtamerien takaa, jos tutkimusmatkailijat eivät olisi olleet seikkailunhaluisia riskinottajia…ja senajan mahdollisuudet kontrollointeihin olivat ihan eri luokkaa kuin tänäpäivänä (gps-laitteet, merikelpoiset alukset, pelastusliivit yms.) Itse asiassa seikkailuihin heittäytymisestä on tehty nykyajan tieteen myötä meille riskittömämpää 😉

Leave A Response

* Denotes Required Field