Pakkoajatuksia? Lakkaa vatvomasta ajatuksiasi

Pakkoajatuksia? Älä vatvo niitä ajatuksia!

Sain jälleen kerran yhteydenoton missä kyseltiin pakkoajatuksista. Kyselijä kertoi kärsivänsä pakkoajatuksista ja ajattelevansa, että pystyisikö tappamaan veljensä jos Jumala oikeasti käskisi tappamaan. Ajatus ahdistaa kyselijää, ja hän sen vuoksi vatvoo asiaa..ja ahdistuu lisää…

ks. kysymys:

Pakko-oireinen häiriö osa 2 – Kolme tapaa varmistaa, että ahdistuksesi ei lopu

nimimerkki ‘utelias’

Tuon tyyppinen pakkoajattelu on sen verran mielenkiintoinen, ja koskee monia, että päätin vastata ihan omalla blogiartikkelilla. Eli vaikka tämä vastaa suoraan kysymykseen yhden ihmisen pakkoajatuksista, artikkeli on silti suunnattu kenelle tahansa joka tarkkailee omia ajatuksiaan, ja vatvoo niitä. Yhteinen nimittäjä tässä on varmaankin se, että niin moni pelkää jotenkin sekoavansa ja menettävänsä kontrollin ajatustensa takia. Kun ajatuksiaan alkaa pelätä niitä saa yhä enemmän ja pian voidaan puhua pakosta, eli ajatukset ovat ns pakkoajatuksia.

Ihan ensiksi vastaan siihen, että onko tällainen ajatusten kulku normaalia. Tuollainen ”entä jos?”; ”ei varmasti!”; ”mutta entä jos sittenkin..?” tyylinen ajattelu on aika normaalia meille kaikille tilanteissa missä kohtaamme jotakin muutosta tai uutta mistä emme ole varmoja, että miten asia päättyy. Näitä tilanteita voi olla vaikka päätöksen teko siitä, muuttaako muualle, hakeeko toista työpaikkaa, ostaako auton, meneekö lomalle, tapaako uuden ihmisen…

Pakkoajatus ei merkitse mitään

Sinä vatvot mielessäsi hypoteettistä kysymystä. Se ei ole ”normaalia” samalla tavalla kuin vaihtoehtojen pohtiminen, koska uskoakseni ajatus veljesi tappamisesta on sinulle kaikenkaikkiaan vastenmielinen. Lisäksi ajatuksen toteuttaminen olisi vastoin veljesi oikeuksia ja vastoin lakia. Eli ajatus on monella tavalla karmea. Ja se on eri asia kuin mitä haluat. Se on ja koet sen sellaisen kuin se on: pakkoajatus. Pakkoajatus tulee pyytämättä, kuin pakosta, mutta se ei ole ajatus jota oikeasti haluat toteuttaa. Siksi, vaikka pakkoajatus onkin karmea, se ei oikeasti ole merkittävä, eli se ei merkitse mitään. Ei sinun tarvitse noin hullulle ajatukselle antaa painoarvoa. Mutta sinä annat. Ja se juuri tekee ajattelusta obsessiivisen. Kyseessä on siis pakkoajatus.

Tällainenkin obsesiivinen ajattelu on ”normaalia” sellaiselle ihmiselle joka jää jumiin pakkomielteisiin – tai pakkoajatuksiin. Näitä kaikkia voi nimittää obsessioiksi.

Olen tavannut ja hoitanut paljonkin sellaisia jotka kokevat saavansa käskyn Jumalalta – tehdä jotain karmeaa. Jos he oikeasti uskovat, että käsky tuli Jumalalta, niin heidän kohdallaan on ainakin pari epäjohdonmukaisuutta vaikuttamassa päätökseen, mitä tehdä. Jos he päättäisivät olla välittämättä noista epäajohdonmukaisuuksista ja tekisivät mitä kokevat käskynä, niin he tekevät sen siksi, että oma olo helpottuisi. Toisin sanoen oman olon helpottaminen on heille tärkeämpää kuin toisen ihmisen oikeus. Näitä epäjohdonmukaisuuksia on mm:

  1. Miksi Jumala käskisi tehdä jotain selvästi pahaa ja lainvastaista?
  2. Mistä voit tietää, että käskijä oli Jumala?
  3. Jos käsky loukkaa toisen oikeuksia ja on lainvastainen, sitä EI tarvitse totella. Ei edes silloin kun oikeasti uskoo, että käsky tuli Jumalalta.
  4. Jos ajatus on sinulle vastenmielinen, niin sen toteuttaminen tarkoittaisi sitä, että toimisit vastoin omia periaatteitasi, vastoin oikeutta, vastoin moraalia, vastoin länsimaista uskontoa (Raamattuun perustuva)

Jos joku silti,  kaikesta tästä huolimatta toimisi tuollaisen ajatuksen mukaan, hän mitä todennäköisimmin ei osaisi eritellä edellä olevia – ja kärsisi psykoosista. Eli hän ei pystyisi erottamaan todellisuutta ja sitä mikä ei ole todellisuutta. Ja, kuten edellä sanottu, pitäisi omaa olon helpottamista tärkeämpänä kuin toisen oikeuksia. Tällöin kyseessä ei ole pakkoajatus vaan harha. Se, että kokee pakkoajatuksia jotka ovat epämiellyttäviä tai pelottavia on aivan eri asia kuin harhaisuus.

Totuus on, että edes oikeasti psykoottisen on harvoin oikeasti pakko toimia ääniensä tai muiden harhojensa mukaan. Vaikka päinvastainen kuva ikävä kyllä usein julkisessa sansassa ja elokuvissa ym. annetaan. Oikeasti harhoja ei ole pakko totella.

Moni potilaani jolla on obsessiivisia pakkoajatuksia pelkää juuri sairastavansa – tai sairastuvansa psykoosiin. Kokemukseni on, että kukaan joka kärsii obsessiivisista pakkoajatuksista tai OCDstä ei sairastu psykoosiin ajatustensa takia. Hei eivät kärsi sairaudesta missä he eivät pysty erottamaan todellisuutta siitä mikä ei ole todellisuutta. Päinvastoin ihminen joka kärsii OCDsta tai OCDlle tyypillisestä obsessiivisesta ajattelusta on LIIANKIN tarkkana huomaamaan kaikenlaiset ajatukset ja miettimään, että mitä ne merkitsevät.Juuri tämän herkkyyden takia niistä ajatuksista joita koet pakonomaisesti kehittyy – oman vastustuksesi takia- pakkoajatuksia.

Eli, jos koet hulluja ajatuksia – pakkoajatuksia, ja huomaat vatvovasi niiiden merkitystä, niin lopeta vatvominen. Eivät ne ajatukset merkitse mitään. Mutta vatvomalla annat niille merkitystä – ja ahdistut.

Terkuin

Ari

PS:
Jos koet, että pakko-oireesi ovat sitkeät, niin tutustu OCD-INTENSIIVIterapiaan. Se on tehokkain ja nopein (CBT) menetelmä pakko-oireiseen häiriöön. Käy katsomassa: www.ocd-clinic.com

28 Comments

  • Eĺlu

    Reply Reply March 3, 2016

    Kiitos taas hyvästä artikkelista Ari!

    Sanoit sen jo tässä blogitekstissä, että hullut ajatukset eivät meinaa hulluutta, mikäli pystyy erottamaan toden epätodesta, mutta kysymykseni kuuluu voivatko myös noi epätodelliset ajatukset ajoittain tuntua todellisilta tarkoittamatta sitä että on psykoosissa tai sairastaa skitsofreniaa?

    Itselläni on valtava pelko psykoosista ja/tai skitsofreniasta ja ajatukseni “imitoivat” vakavasti psyykkisesti sairaan ihmisen ajatuksia. Tiedän jossain sisimässäni, että ne ajatukset eivät ole totta, mutta kuitenkin ne tuntuvat ajoittain todellisilta. Onko se OCD:saa tyypillistä?

    Pelkään todella olevani vakavasti sairas, vaikka toisinaan olo ei enää edes tunnu sairaalta. 🙁

    • Ari

      Reply Reply March 3, 2016

      Hei Ellu,

      kyllä. OCD:lle on juuri tyypillistä, että pelkäät ajatuksiasi. Et pelkäisi niitä jos et jossain määrin uskoisi niitä. Joten on kyllö tyypillistä OCD ajattelulle, että ajatukset ovat ehkä totta, tai tulevat ehkä toteutumaan myöhemmin. Kun tuijotat niihin pelkoihin, niin ne tuntuvat aina pahemmalta uhkalta. Eli kyllö kaikki OCDsta kärsivät uskovat ainakin jonkin verran ajatuksiinsa.

      Tämä on kuitenkin eri asia kuin mistä puhuin psykoosin kohdalla. Psykoosissa et pysty erottamaan todellisuutta. Et ainoastaan pelkää, että jokin asia tapahtuu, tai jokin oma ajatus merkistee jotain pahaa. Se sijaan koet maailman aivan erlailla kuin muut . Psykoottinen kokee maailman eri lailla kuin sekin joka vain pelkää ajatuksiaan. Psykoosille tyypillisiä oireita on, että näet harhoja. Näet sellaista mitä ei ole. Kuulet sellaista mitä muut eivät kuule. Uskot, että sinua vainotaan. Psykoottinen ei vain pelkää jotain ajatusta. Psykoottiselle harha on todellisuutta.

      Pelottava ajatus ei ole harha. Se on pelottava ajatus. OCDssa yleensä pelkää sitä mitä itse ehkä tekisi tai aiheuttaisi. Tai OCDlle tyypillinen pelko voi pyöriä jonkin sairauden ympärillä. OCD ajatukset vaativat varmuutta ja kun sitä varmuuutta ei koskaan saa, niin ahdistus jatkuu. Varmuus voi liittyä siihen, että haluat 100% takeet, että ajatuksesi ei merkitse mitään pahaa. Tai siihen, että haluat 100% takeet, että et sairastu johonkin vakavaan fyysiseen tai psyykkiseen sairauteen.

      Ota rennosti, kyllä sinun oireilusi kuulostaa ahdistukselta….mutta et varmaankaan tyydy tähän mitä sanon, koska OCD ajattelusi haluaa varmuutta. Ehkä silti hiukan enemmän uskot siihen, että ajatus on vain ajatus. Tämä on jo hyvä alku.

      Ari

  • Ellu

    Reply Reply March 3, 2016

    Kiitos nopeasta vastauksesta! 🙂

    Olet oikeassa siinä, että vastauksestasi huolimatta vatvomiseni vain jatkuu. Inhottava sairaus tämä OCD. Jonkin verran olen yrittänyt olla näistä ajatuksista välittämättä, mutta se on sata kertaa helpommin sanottu kuin tehty. Sen verran olen oppinut näitä sietämään, että ahdistus ei nouse enää huippuunsa ja aiheuta paniikkikohtauksia. Jotain positiivista sentään tämän kaiken keskellä. Tuntuu vaan niin älyttömältä, että omat ajatukset ovat niin epärealistisia ja ajoittain tuntuvat todelta.

    Onko sinulla ollut hoidettavana potilaita, joilla on samanlaisia pakkoajatuksia kuin psykoottisella ihmisellä ja siitäkään huolimatta eivät sairasta skitsofreniaa? Miten CBT auttaa tälläisiin potilaisiin?

    • Ari

      Reply Reply March 3, 2016

      Hei vaan Ellu,

      Olen hoitanut kymmeniä potilaita jotka ovat uskoneet tai pelänneet sairastavansa jonkinlaista psykoosia. Useimmille heistä pelon aihe on skitsofrenia. Pelko johtuu ’hulluista’ järjettömistä, epaloogisista ajatuksista joita he kokevat. Nuo ajatukset ovat kuitenkin OCD ajatuksia – eivät psykoottisia.

      Olisi mielenkiintoista kuulla mitä ajatuksia koet – joista ajattelet, että ne ovat samanlaisia kuin psykoottisella.

      CBTn keinoin alkuun tunnistetaan pelottavat ajatukset ja tarkastellaan mitä ne todellisuudessa merkitsevät. Jos ajatukset ovat OCD ajatuksia niiden pelottava merkitys kyseenalaistetaan – usein paradoksaalisin keinoin, eli niitä ajatuksia ei enää paeta, vaan ne kohdataan. Pelko lopetetaan – ja lopputulos on, että kun ne ajatukset eivät enää pelota, ne eivät myöskään ahdista – ja loputa ne alkavat vähetä eivätkä enää hallitse ihmisen elämää. Se on alkuun kovaa työtä – ja voi olla pelottavaakin, mutta kokeneen terapeutin tuella onnistuminen on yleensä melko lailla taattu.

      Terkuin

      Ari

  • Ellu

    Reply Reply March 4, 2016

    Huomenta!

    Onpa helpottavaa kuulla (jälleen kerran), että hullut ajatukset eivät tarkoita sekoamista.

    Omat ajatukseni ovat lähinnä sellaisia, että saatan ajatella jonkun vainoavan minua tai tekevän jotain pahaa minua vastaan tahallaan. Saatan myös ajatella, että ihmiset voivat uudelleensyntyä. Lisäksi mieleni valtaa oudot salaliitto-ajatukset ym. Jos esimerkiksi nään televisiossa, että joku sanoo kissojen olevan ihmisiä (joo, hieno esimerkki!) niin se ajatus jää pyörimään päähäni. En pääse eroon ajatuksesta ja pikkuhiljaa ja tarpeeksi ajatusta pyöriteltyäni, se alkaa tuntua todelliselta. Ennen ahdistuin näistä ajatuksista siinä määrin, että sain paniikkikohtauksia, mutta nykyään pystyn jo kontrolloimaan niitä niin ettei kohtausta enää tule. Silti ne ajatukset saavat aikaan ahdistuta ja huolta. Joskus mietin, että pelkään sitä ajatukseni sisältöä enemmän kuin hulluksi tulemista.

    Toivottavasti sait tuosta hieman kuvaa millaisia kauheuksia ajattelen ja tosiaan kaikki nuo hullut ajatukseni ovat jostain kuultuja eli en alunperin ole välttämättä itse niitä keksinyt. Toki mieleni kehittää samanlaisia ajatuksia itsekin, mutta mutta..

    Luuletko, että näihin voisi auttaa terapia?

    • Ari

      Reply Reply March 4, 2016

      Hei Ellu.

      Olet oikeassa: hullut ajatukset eivät aiheuta sekoamista!

      Sinulla näyttää olevan ‘hulluja’ ajatuksia eri aiheista, ja ne voivat tulla monesta lähteestä. Yhteinen tekijä on, että ne aiheuttavat ahdistusta – ja koetat niitä sitten jotenkin kontrolloida. Kyseessä ovat siis OCD ajatukset.

      Pistin aiheesta lyhyen artikkelin. Käypä vilkaisemassa. Linkki lopussa.

      Kysymykseesi, että luulenko, että terapia auttaisi, vastaan: kaikesta OCD oireilusta pääsee CBT terapialla. OCD:n ei tarvitse hallita kenenkään elämää, olipa se OCD kuinka vakavaa tahansa. Psykoosinkin hoitoon käytetään CBTtä tutkitusti ja tehokkaasti. Mutta ei näytä tosiaankaan siltä, että olisi kyse psykoosista.

      Se, että saa tarkan kuvan oireistasi ja niiden merkityksestä vaatii kuitenkin kunnon arvioinnin. Ota yhteyttä kontaktiboksin kautta (varaa terapiaa sivulla) jos haluat keskustella mahdollisesta tapaamisesta.

      Ota rennosti,

      Ari
      http://paniikkihairio.fi/mista-tunnistaa-psykoosin-miten-se-eroaa-ocdsta/

    • Janne

      Reply Reply March 13, 2016

      Terve Ari, ja kiitos loistavista blogikirjoituksistasi. Tilasin myös 5 askeleen ohjelmasi paniikista vapautumiseksi, ja luin koko opuksen alusta loppuun. En ole vielä soveltanut harjoituksia vielä paristakin syystä: en ole kärsinyt varsinaisista paniikkikohtauksista ja jotenkin koen, että omat psyykkiset oireeni ovat niin omituisia, absurdeja ja “järjettömiä”, että mietin, mahtaako ohjelman harjoituksista olla edes kohdallani hyötyä. Päätin kirjoittaa kuitenkin tämän ihan julkisesti, koska en halua häpeillä oireitani ja toiseksi, voi olla, että tässä maailmassa on joku toinenkin yhtä “kahjo”, joka saattaa saada apua oireisiinsa/elämäänsä näistä kirjoituksista.

      Kerron oireistani lyhyesti, vaikka asiaa olisi paljonkin: Kärsin aika ajoin voimakkaista, toisinaan vähemmän voimakkaista pakkoajatuksista/neuroottisista peloista. Kun on oikein hankala vaihe menossa, pakkoajatukset voivat liittyä melkein mihin tahansa asiaan maan ja taivaan välillä. Yhteistä noille ajatuksille/peloille on kuitenkin se, että ne liittyvät aina oman kontrollin täydelliseen menettämisiseen/totaaliseen sekoamiseen: saatan esim. pelätä, etten jostain mystisestä syystä osaisikaan enää lukea tai kirjoittaa, valmistaa ohjeesta ruokaa, ajaa autoa, vastata toisen esittämään kysymykseen jne. Listaa voisi jatkaa melkein loputtomiin…

      Ja eräs asia, joka pahentaa oireitani 100-varmasti on alkoholin käyttö. Jos juon oikein kunnolla, niin että humalatila iskee kunnolla päälle, viimeinenkin ajatusten blokkauskeino on menetetty. Olenkin päättänyt, että alkoholia en aio enää humaltumistarkoituksessa käyttää, koska se vain pahentaa tilannettani. No, en nyt voi sanoa muutenkaan varsinaisesti lotranneeni alkon kanssa, mutta jatkossa aion visusti pitäytyä parissa olueessa tai viinilaisillisessa.

      Tajuan järjelläni, että nuo “älyttömät” pelot/ajatukset ovat täysin järjettömiä, mutta silti ne aika ajoin nostattavat valtavan ahdistuksen pintaan, vaikkeivät varsinaisia paniikkikohtauksia aiheutakaan. Koskaan nuo pelot oman kontrollini töydellisestä menettämisestä/hulluksi tulemisesta/pikkulapsen tasolle vajoamisesta eivät ole toteutuneet, aina olen jotenkin selviytynyt tilanteista. Tämä luo jonkinlaista uskoa siihen, ettei näin tule nytkään käymään, vaan nuo ovat “vain” päänsisäisiä ajatuksiani, jotka eivät kuitenkaan ole totta.

      Kysynkin sinulta Ari, onko sinulla koskaan ollut asiakkaana kuvaamani kaltaisista monista pelko-oireista kärsivää ihmistä? Entä oletko soveltanut oppaasi harjoituksia ko. oireisiin? Voiko tämänkaltaisista absurdeista peloista koskaan kokonaan vapautua…? Muistan nimittäin kärsineeni vastaavanlaisista peloista jo ihan pikkupojasta lähtien… Onneksi suurimman osan ajasta olen kuitenkin pystynyt hallitsemaan ajatuksiani, ja elämään suht koht normielämää.

      Huh huh… Anteeksi pitkähkö kirjoitus, mutta jos viitsit vastata, olisin enemmän kuin iloinen.

      Janne

      • Ari

        Reply Reply March 13, 2016

        Hei Janne,

        Kiitos postista.

        Ovatko nuo ajatuksesi sellaisia, että ne tunkevat aina ja uudestaan mieleen samankaltaisina? Teeman olet huomannutkin: ”ne liittyvät aina oman kontrollin täydelliseen menettämisiseen/totaaliseen sekoamiseen: saatan esim. pelätä, etten jostain mystisestä syystä osaisikaan enää lukea tai kirjoittaa, valmistaa ohjeesta ruokaa, ajaa autoa, vastata toisen esittämään kysymykseen”. Eli teema on kontrollin menettäminen – ja sekoaminen.

        Kuulostaa silta, että olet huolestuja, eli murehtija. Huolesi kuitenkin keskittyy nimenomaan tähän yhteen teemaan. Onko niin, että jos vakuutut siitä, että et sekoa, niin sitten et enää huolestu muista asioista? Vai alkaisitko sitten huolestua joistain muusta, kuten fyysisestä terveydestä?

        Joka tapauksessa taitaa olla niin, että olet oppinut oletuksen, että sinun pitäisi voida kontrolloida tulevaisuutta. Tuo oletus on harhaa. Ja koska todellisuudessa et voi kontrolloida, murehdit, koska et voi muuta. Murehdit obsessiivisesti.

        Pakniikkikurssi ei suoranaisesti auta tämän obsessiivisen murehtimisen voittamiseen. Silti sen menetelmät todennäköisesti auttavat sinua suhtautumaan eri lailla itse ahdistuksen tunteeseen. Obsessiivisen murehtimisen samoin kuin pakkoajatustenkin orjuudesta pääsemiseksi on käytettävä joitakin erilaisia strategioita. Hoidan kyllä monia joilla on tämänkaltaisia ’hulluja’ huolia, mutta en siis paniikkikurssin materiaalia käyttäen. Pääseekö hulluista ajatuksista? Hullujen ajatusten huolesta pääsee. Terapiassa ei koeteta lopettaa ajatuksia vaan se huoli.

        On mielenkiintoista tuo kun sanot: ” Koskaan nuo pelot oman kontrollini töydellisestä menettämisestä/hulluksi tulemisesta/pikkulapsen tasolle vajoamisesta eivät ole toteutuneet, aina olen jotenkin selviytynyt tilanteista.”…..Mitä tarkoitat sillä, että olet selvinnyt? Mitä olisi tapahtunut jos et olisi selvinnyt?…Huomaatko, että mielesi uskottelee sinulle, että jotenkin selvisit jostain (sekoamisestako?)…totuus on varmaankin, että tuontapainen kehä ajattelu juuri pitää yllä pelkojasi ja ahdistusta.

        Saattaisit hyötyä CBT terapiasta. Ota yhteyttä, jos haluat keskustella asiasta enemmän. Vaihtoehtoisesti voit kokeilla sellaista lähestymistä, että vain siedät nuo ajatukset. Et tee mitään. Se on joka tapauksessa terapiassakin ihan asian ytimessä.

        Tässä tuli varmaan sellaista asiaa jota on vaikea sulattaa…koeta silti ottaa rennosti,et sina ajatusten takia sekoa.

        Ari

        • Janne

          Reply Reply March 14, 2016

          Kiitos Ari vastauksestasi! Kyllä, nuo ajatukset toistuvat aika lailla samankaltaisina, ja keskeistä on juuri tuo sekoamisen/kontrollin menettämisen/osaamattomuuden pelko. Jos olen vapaa noista ajatuksista, minulle ei – Luojan kiitos – tule muita huolenaiheita. Olen siis vain noiden ajatusten vanki.

          Selviytymisellä tilanteista tarkoitan, että peloistani huolimatta oikeastaan mikään niistä ei ole koskaan toteutunut: olen aina osannut lukea ja kirjoittaa, valmistaa ruuan ohjeesta, ajaa autoa jne. En siis ole koskaan pimahtanyt tai seonnut sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka olenkin pelännyt niin tapahtuvan. Pahintahan ei ole nuo absurdit ajatukset, vaan niiden nostattama ahdistus. Minua ei haittaisi pätkääkään nuo ajatukset, nehän ovat vain ajatuksia, mutta tuo ahdistus on toisinaan suoraan sanottuna helvetillistä.

          Kuten kirjoititkin, olen yrittänyt ajatella niin, että yksinkertaisesti vain siedän noita ajatuksia ja niiden nostattamaa ahdistusta. Kyllä ne taas menettävät voimansa aikanaan…

          Janne

  • Jaana

    Reply Reply March 21, 2016

    Moikka Ari! Minulla koittaa pääsiäisenä vuosipäivä siitä, kun paniikki palasi takaisin. Olen kuitenkin sen jättänyt taakseni ja vuosi on ollut omalla tavallaan raskas, pelottava, mutta todella opettavainen. Kiitos kuuluu osaksi sinulle, jotta sain ne eväät ja tuen omaan osuuteni. Nyt nautin elämästä sata lasissa!

    Palaan sivuillesi mielenkiinnosta lukemaan blogiasi toisinaan vieläkin,vaikka tukea vastauksistasi en itselleni enää haekaan.

    Olen miettinyt paljon,onko mielenterveysongelmat oikeasti lisääntyneet…. Vai diagnosoidaanko niitä entistä herkemmin? Eli jos olet väsynyt vastasyntyneen äiti ja menet neuvolassa sanomaan, että tekisi mieli hypätä autoon ja ajaa yksin Ivaloon, saat masennusdiagnoosi ja lääkkeet… Tai koet olevasi alakuloinen ja saat sen diagnoosin ja lääkkeet, vaikka jokaisella ihmisellä on elämässä jonkin asteista masennusta toisinaan… niitä nk. huonoja hetkiä ja päiviä kun kaikki ketuttaa ja mikään ei kiinnosta…

    Onko elämä ollut ennen vanhaan helpompaa, kun asiat olivat paljon yksinkertaisempia ja ihmiset olivat ulkoisesti aitoja. Painaako meitä yhteiskunnan vaatimukset ja ne herkistää ihmiset stressille ja sitä kautta tiettyihin ongelmiin.

    Olisi erittäin mielenkiintoista lukea aiheesta jopa oma blogi kirjoitus 😁 mutta tosiaan onko ongelmat lisääntyneet, onko diagnosointi liian herkkää ja miksi/miten tähän ollaan tultu? Kovasti haluaisin kuulla sinun tulkinnan asiasta.

    Loistavaa kevättä sinulle! Otahan rennosti 😉

    • Ari

      Reply Reply March 25, 2016

      Moi Jaana,

      henkilökohtainen mielipiteeni on, että ongelmat ovat lisääntyneet. Diagnosointikin on toki ainakin joillakin alueilla lisääntynyt. Ennen saatettiin vain sanoa, että jollakulla on mielenheikkoutta tai hysteriaa tai jotakin neuroottisuutta. Nykyään diagnosoidaa tarkemmin ja ehkä myös herkemmin. Mutta silti olen sitä mieltä, että ongelmat ovat lisääntyneet oikeasti. Tähän on syynä mielestäni pari isoa tekijää:

      informaatiota on vain liikaa ja
      tämä tuo tullessaan globaalin turvattomuuden tunteen ja
      jatkuvan huolissaan olon ja
      ihmiset eivät enää muodosta oikeita sosiaalisia ryhmiä vaan on noita keinoyhteisöjä (naamakirja ym) ja
      kaikki tehdään nopeasti ja tavoitteena aina jokin seuraava asia mikä tuo onnen…sen sijaan, että elettäisiin tässä ja nyt

      Tässä pikaisesti muutama ajatus. Mielelläni kirjoitan aiheesta isommankin jutun. Jos on virtaa, niin jo nyt viikonlopun aikana.

      Kiitos Jaana pohdinnoistasi!

      Otetaan vaan rennosti 🙂

      Ari

  • Marilla

    Reply Reply April 7, 2016

    Moi Ari,

    Olen muutamia kertoja sattunut näille sivuillesi ja täytyy sanoa, että hienosti kirjoitat. Itse olen kärsinyt varmaan aina jomkinlaisesta ocd:sta. Ainakin sairauksia olen pelännyt enemmän ja vähemmän jo teini-iässä. Muutama viime vuosi ovat olleet pahoja ja vatvon kaikkea jatkuvasti ja pelkään olevani paha ihminen, koska mietin kaikkea enkä ole “täydellinen” ja onnellinen. Mitään diagnoosia en ole saanut enkä oikeastaan koskaan apua tähän edes hakenut. Googlaan jatkuvasti jotakin ja haen tietoa miksi ajattelen tietyllä tavalla ja mitä jotkut reaktiot ja oireet tarkoottavat, en tiedä onko se sitten jonkinlainen pakkotoiminto, millä haen hetkellistä helpotusta olooni. Itse uskon, että iso syy oireisiini on kilpirauhasen toimintahäiriöt (onpa se sitten vajaalla tai käy ylikierroksilla, mutta heitellyt kuitenkin) sekä pitkään jatkunut stressaava ja haastava elämäntilanne. Nyt pelkään, etteivät nämä pelot lopukaan koskaan enkä voi enää koskaan nauttia elämästä. Pelkään tavallaan etten enää pelkää, koska sitten voi tapahtua jotakin kauheaa, jos hetkeksikin hellitän. Ymmärsitköhän, mitä tarkoitan…

    Pääpointti oli kuitenkin kiittää sivuista ja myötätuntoisesta kirjoitustavasta! 🙂

    • Ari

      Reply Reply April 12, 2016

      Hei Marilla,

      kiitos pääpointistasi, eli kun kiität näistä sivuista!

      Jatkuva sairauksien pelko ja siihen liittyvä itsen tarkkailu on kyllä todennäköisesti osa onglemaa jota nimitetään OCDksi. Terveysahdisus on obsessiivinen huoli omasta terveydestä – ja siihen liittyvä tarkkailu ja varmistelu. Pahinta mitä voit itsellesi tehdä on tuo googlettelu. Se antaa kyllä tilapäisen helpotuksen ja siksi se on koukuttavaa, mutta juuri siinä on se ongelma. Opetat itsellesi, että tarvitset sellaista varmistelua ja toisaalta keskityt aina oireiluusi.

      Kilpirauhatoiminta kannattaa ilman muuta tarkistaa. Se voi olla biologinen syy ahdistukseesi. Samoin stressaava elämäntyyli poikkeuksetta vaikuttaa ahdistusta lisäävästi ja sitä kautta pahentaa omia haitallisia reagointeja.

      Pelot omia ajatuksia kohtaan ja ristiriitaiselta näyttävä pelko siitä, että pelko loppuu ovat tyypillisiä OCDsta kärsivälle. Kaikki liittyy tuskaiseen tarpeeseen olla 100% varma ja jotenkin kontrollissa. (pelosta itsestäänkin tulee yritys kontrolloida jotain pahaa, että se ei tapahtuisi).
      Nämä kaikki asiat pitävät OCDta yllä ja jos noita noidankehiä ei katkaise, niin pelosta on vaikea päästä. OCDsta kyllä pääsee, mutta ei sillä tavalla kuin me aina vaistomaisesti teemme, eli niiin, että haemme niitä varmisteluja, tuijotamme ‘oireitamme’ tulkitsemme ajatuksiamme…CBT terapiassa asiat käännetään päälaelleen ja opitaan olemaan pelkäämättä.

      Joka tapauksessa: kiitos vielä kommentista ja kiitoksista,

      ota rennosti,

      Ari

      • Marilla

        Reply Reply April 13, 2016

        Kiitos vastauksestasi. Jonakin päivänä tuo CBT terapia voi olla ajankohtaista, mutta tällä hetkellä muut asiat vievät sen verran aikaani, että toistaiseksi yritän sietää oloani ja itseäni.

        Tuosta kilpirauhasesta vielä sen verran, että minulla on vajaatoiminta ja syön siihen Thyroxinia. Hoito ei kuitenkaan ole ihan niin helppoa kuin monesti annetaan ymmärtää vaan arvot seilailevat toisinaan myös “liian” hyviksi, mikä taas aiheuttaa ainakin minulle kaikenlaista. Sekä vajaa- että liikatoiminnan olen huomannut vaikuttavan tosiaan noihin pelkoihin ja toki muutenkin mielialoihin. Onko sinulla kokemusta, löytyykö erilaisten pelko- ja ahdistustilojen taustalta usein jokin fyysinen sairaus? Ihan mielenkiinnosta olisi kiva kuulla asiantuntijan mielipide. 🙂

  • mansikka

    Reply Reply April 17, 2016

    Hei!
    Voiko väkivaltaisten ajatusten ajatteleminen lisätä väkivaltaisen käyttäytymisen todennäköisyyttä? Kärsin pakkoajatuksista ja pelkään tekeväni jotain väkivaltaista, vaikka en missään nimessä haluaisi tai ole niin toiminut aijemminkaan.

    • Ari

      Reply Reply April 18, 2016

      Hei,
      Pakkoajatukset eivät lisää vakivaltaisen käyttäytymisen todennäköisyyttä. Painvastoin. Tutkimukset osoittavat, että OCD pakkoajatuksista kärsivät suorittavat vähemmän vakivaltaisa – tai muita pakkoajatuksiin liittyviä – tekoja joista he obsessoivat kuin ihmiset keskimäärin. CBT terapiassa itse asiassa tarkoituksellisesti lisätään pakkoajatuksia – ja siten opitaan, että niitä ajatuksia ei tarvitse pelätä. Tämä siis tietenkin terapeutin ohjauksessa ja huolellisen arvioinnin jälkeen, missä todetaan, että kyseessä on OCD ajattelu.

      Terkuin,

      Ari

      • mansikka

        Reply Reply April 18, 2016

        Kiitos vastauksesta! Luulin tuon tiedon rauhoittavan mieltäni, mutta aloin epäillä, onko minulla sittenkään OCD-tyylisiä pakkoajatuksia. Jos se onkin jotain muuta, mikä voikin johtaa väkivaltaan, mikä kuulostaa kyllä vähän älyttömältä.

        Ajatukseni eivät ole äärimmäisen ahdistavia, mutta epämiellyttäviä. En usko että minulla on varsinaista pakko-oireista häiriötä, selviän kuitenkin arjesta hyvin. Toisinan (välillä aika useinkin) kuitenkin mietin ja murehdin esim. mitä jos teen (tai olen jo tehnyt) joskus jotain pahaa jollekin, erityisesti lapsille. En missään nimessä haluaisi kuitenkaan oikeasti tehdä niin, enkä usko oikeasti tekeväni, mutta en vaan saa aina ajatusta pois mielestäni. Tiedän, että omalla kohdallani ei ole myöskään kyse mistään psykoottisesta.

        Omat ajatukseni eivät ole kuitenkaan visuaalisesti selkeitä mielikuvia, jotka kohdistuisivat vaikkapa tiettyyn henkilöön ja tilanteeseen. Ovatko pakkoajatukset aina sellaisia, vai voivatko ne olla juuri tuollaista epämääräisempää pelkoa, joka kuitenki tulee mieleen usein?

        Haen usein varmistelua juuri esim. kysymällä perheenjäseniltä olenko tehnyt jotain pahaa heille tai etsin tietoa ovatko pakkoajatukset vaarallisia. En kuitenkaan tee mitään maagisia rituaaleja tai ajattele että jos vaikka kädet niin mitään pahaa ei tapahdu. Liittyykö OCD:n välttämättä sellaisia?

        Kuvasit CBT terapian menetelmää, jossa pakkoajatuksia lisätään, mutta terapeutin ohjauksessa ja arvion jälkeen. Onko sitten jonkinlaisia ajatuksia (ei pakkoajatuksia) tai oireita joihin tämä menetelmä ei sovi esim. psykoottisista oireista kärsivälle tai impulssikontrollin häiriöstä kärsivälle? Eli miksi on tärkeää varmistaa, että kyseessä on nimenomaan OCD ajattelu?

        Oletko muuten hankkinut koulutuksesi Briteissä? Onko sinulla aikomusta tulla työskentelemään Suomeen ja onko tutkintosi täällä Valviran hyväksymä? Itsekin olen harkinnut psykologiksi opiskelua ulkomailla, mutta tutkinnon kelpaavuus Suomessa mietityttää. Jos kärsii pakkoajatuksista, voiko se mielestäsi olla este psykologina toimimiselle?

        • Ari

          Reply Reply April 19, 2016

          Morjes,

          ei OCD ajattelu (pakkoajatukset) läheskään aina tarkoita, että ajatuksiin liittyy mitään maagisia rituaaleja. Usein rituaalit ovat itsellekin huomaamattomia, mutta terapiassa ne tunnistetaan.

          Kysyt, että miksi OCD ajattelun tunnistaminen on tärkeää.

          OCD ajattelun erottaminen ja tunnistaminen on tärkeää monesta syystä. Mainitsen tässä muutaman:

          1. JOtkut ihmiset oikeasti haluavat vahingoittaa toisia – mutta he eivät kärsi OCD ajattelusta.
          2. Jotkut voivat toimia impulsiivisesti väkivaltaisesti – henkilökohtainen historia osoittaa, miten he reagoivat -mutta he eivät kärsi OCD ajattelusta.
          3. Jotkut vahingoittavat toisia koska he saavat siitä jotain nautintoa. He ottavat oikeudekseen vahnigoittaa muita välittämättä toiselle tulevasta vahngiosta, kunhan oma sairaalloinen himo tms saadaan tydytettyä. He ajattelevat vahingoittamisajatuksia, mutta eivät kärsi OCD ajattelusta.
          4. Psykoottinen vaäkivaltainen ajatus voi muuttua teoksi – toisin kuin OCD ajatus.

          Näissä tapauksissa ei olisi oikeaa hoitoa altistaa väkivaltaisille ajatuksille. Sellainen hoito voisi aiheuttaa riskejä.

          Lisäksi:

          5. Jotkut ovat jatkuvasti huolissaan kaikesta mikä ehkä vosi mennä pieleen ja siksi jäävät jumiin murehtimiseen. Murehtiminen tällöin vaikuttaa obsessiiviselta, mutta ei ole sama kuin pakkoajatus. Tällöin jos sitä hoidetaan niinkuin OCDta, vain pahennetaan pelkoja.
          6. OCD ajattelua ei saa hoitaa niinkuin depressiivisiä tai vaikkapa sosiaalisen ahdituksen ajatuksia. Jos niitä hoidetaan samalla tavalla, pahennetaan depressiota.

          Tässä joitakin syitä miksi on tärkeä erottaa OCD ajattelu muusta.

          Olen kyllä saanut CBT psykoterapeuttikoulutukseni Britanniassa. Se ei ole suoraan Valviran hyväksymää. Saadakseni Valviran hyväksynnän pitäisi kääntää kaikki yilopiston portfoliot ja hankkia todisteet kakista työnohjauksista ym. Ei ole ollut vain aikaa ja energiaa ryhtyä moiseen työhön. Siinä pitäisi kääntää toista sataa sivua ja todistella ties mitä. Asun tällä hetkellä Suomessa, mutta palaan ehkä Britanniaan kesällä. Annan silti hoitoja suomalaisille yhtä lailla kuin briteillekin (skypen kautta), mutta jokainen maksaa hoitonsa itse 100%. Tuo Valviran hyväksymisasia on aika naurettava. Olen saanut koulutukseni parhaassa mahdollisessa alan paikassa (Southampton University). Tiedän osaavani asioita mitä Suomessa ei taideta. Suomessa CBT (KKT) terapeutin tutkintoon johtava koulutus on pakosta teoreettista koska sitä tehdään oman varsinaisen työn ohessa, eikä siis 100% terapeutin työhön keskittyen – toisin kuin Britanniassa. Minun koulutuksessani tein alusta alkaen 100% CBT psykoterapeutin työtä. Aluksi istunnoissa oli mukana kokenut terapeutti. Samoin yliopistolla oli koko ajan kokenut terapeutti ohjaanjana ja toinen akateemisena ohjaajana. Siinä ei siis tehty mitään muuta kuin psykoterapeutin työtä koko ajan.

          En tiedä sanoa psykologin koulutuksesta sinänsä. Omalla kohdallani pohjakoulutus ennen psykoterapiaopintoja oli psykiatrinen sairaanhoitaja (Suomesta). CBT psykoterapiakoulutukseen oli pohjakoulutuksen lisäksi vaatimuksena vähintään 3 vuotta työkokemusta vakavien mieleterveysongelmien hoitamisesta. Oppilastovereillani oli pohjakoulutuksena: kliininen psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja, lääkäri tai mielenterveystyöhön erikoistunut (erikois)sosiaalityöntekijä. Kaikessa siis korostettiin kokemusta ja osaamista psykiatrisesta työstä jo ennen kuin pääsi opiskelemaan psykoterapeutiksi.

          Kysyt, että voiko pakkoajatuksista kärsiminen olla este opiskelulle. Vastaus riipuu itsestäsi. Mikä tahansa asia minkä koet ongelmaksi voi olla este jos niin päätät. Mutta pakkoajatukset eivät missään tapauksessa minun mielestäni ole este opiskelulle vaikkapa psykologiksi tai ammatissa työskentelylle. Päinvastoin. Kun on itse kokenut jotain tuollaista, on parempi ja käytännöllinen, eikä ainoastaan teoreettiinen käsitys ainakin tästä psykologisesta ongelmasta, miltä se tuntuu ja miten se vaikuttaa.

          Huomaathan kuitenkin, että psykologi ei tosiaankaan ole sama kuin psykoterapeutti. Psykologi voi työskennellä monessa ammatissa missä hän yleensä on ihmisen käyttäytymisen asiantuntija. Mutta jos hän haluaa olla koulutettu ja laillistettu CBT psykoterapeutti – hän joutuu opiskelemaan sitä.

          Otahan rennosti,

          Ari

          • mansikka

            April 19, 2016

            Hei, ja kiitos perusteellisesta vastauksesta!
            Onko tuo 5. eli murehtiminen vaarallista mielenterveydelle ja voiko se lisätä väkivaltaista käyttäytymistä?

          • Ari

            April 19, 2016

            No hei,

            murehtiminen on haitallista mielenterveydelle ja muullekin terveydelle jos se on jatkuvaa. Murehtiminen, eli huolissaan olo on yleistyneen ahdistuneisuuden yksi pääoire. Mutta ei murehtiminen saa aikaan väkivaltaisia tekoja kenessäkään. Murehtija itse – ja lopulta läheisetkin – kärsii kovasta ahdituksesta jota murehtiminen pahentaa (vaikka ihminen koettaa murehtimalla vähentää ahdistustaan). Jatkuva murehtiminen voi johtaa depressioon.

            Listassani kohdat 1-4 täyttävä voi toimia väkivaltaisesti. Muuut eivät…Mutta kyllähän vaikkapa kova stressi saa aikaan sen, että joku voi toimia aggresiivisemmin kuin muuten. Tällöin ei murehtiminen, eivätkä obsessiiviset ajatuksetkaan aiheuta käytöksen muutosta sellaiseksi, että joku toimisi vastoin omaa persoonaansa ja alkaisi silmittömästi listiä muita. Jos hän ei täytä noita edellisiä kohtia.

            Eli lyhyesti:
            et ala toimia persoonasi vastaisesti vain siksi, että koet ajatuksia. Ongelma on se, että annat ajatuksille merkitystä – mitä niillä ei ole. Sitten haet varmistelua ja 100% varmuutta…jota teet nytkin. Näyttää, että tarkkailet omia ajatuksiasi ja koetat selvittää mitä ne merkitsevät. Itse alan vähentää varmistelun antamista, eli jos tunnet halua kysyä vielä jotakin, niin saattaa olla, että kieltäydyn vastaamasta… koska muuten annamme mielellesi vääränlaisen viestin. OCD ajattelulle on tyypillistä, että olet tyytyväinen hetken, kun olet saanut varsmituksen…mutta kohta tulee uusi huoli: ‘entä jos..?’ Näinhän sinulle kävi heti ensimmäisen vastaukseni jälkeen. (koko lailla tiesin, että niin tulee käymään). Mitä enemmän saat varmistelua, sitä enemmän sitä koet tarvitsevasi – ja ajatukset saavat lisää merkitystä mielessäsi. Eli jos en vastaa, tai olen lyhytsanainen tästä eteenpäin, se johtuu siitä, että en halua pahentaa OCD ajatteluasi.

            Ota rennosti,minulla alkaa nyt tapaaminen,

            Ari

  • Jessiina

    Reply Reply May 22, 2016

    Moikka!

    Olen 24-vuotias naisenalku joka on adoptoitu Suomeen pienenä veljensä kanssa.
    Sain viime vuonna diagnoosin yleisesti ahdistuneisuushäiriöstä ja kuulisin mielelläni myös sinun mielipiteesi.

    Olen koko elmänäi kärsinyt ahdistuksesta.
    Vasta viime vuonna diagnoosin jälkeen sain nimen sille ”oudolle, pahalle tunteelle” mitä jälkeenpäin mietittynä olen tuntenut jo lapsesta asti.

    Lapsena olin omissa oloissa viihtyvä, hiljainen, ärtyisä sekä selvästi ”murehdin” joka asiasta.
    Tärkein prioriteetti minulle oli pitää veljeni sekä muut läheiseni jotenkin ”turvassa”
    Muistan tehneeni erilaisia rituaaleja jotta läheiseni pysyisivät turvassa, sekä rukoilin joka ilta saman rukouksen,samassa järjestyksessä.
    Lisäsin rukoukseen myös ”pidä huolta myös niistä joita en sanonut” jotta tietäisin,että myös ne jotka unohdin mainita olisivat turvassa.

    Muistan myös useita tilanteita jolloin jos läheiselleni tapahtui jotain, pidin itseäni siitä vastuussa vaikka en olisikaan ollut edes paikalla.
    Esim.Ala-aste ikäisenä kävimme veljeni sekä mammani kanssa pyöräilemässä. Ajoimme alamäkeä pitkin jota seurasi tiukka mutka vasemmalle. Menin ensin, veli tuli perässä.
    Mutkassa oli irtohiekkaa ja pikkuveljeni kaatui ja loukkasi polvensa. Pikkuveli alkoi itkemään ja samoin minä. Ensin aloin itkemään säikähdyksen takia
    mutta jälkikäteen muistan kun mulle tuli sellanen olo että olisin ollut jotenkin vastuussa veljeni loukkaantumisessa ja että olisin voinut sen jotenkin estää
    ”veli luotti muhun enkä voinut pitää sitä turvassa, nyt siihen sattuu ja nyt se itkee, mä olisin voinut taluttaa sen alamäen nii seki olis tehnyt niin” ”
    ”olis pitänyt kertoo siitä hiekasta” yms yms.

    Muistan myös kun äitini kertoi kaatuneensa talvella rappusissa ja löi päänsä rappusten reunaan ja sai jäätävän mustelman silmäkulmaan. Ensin mulle tuli kamala sääli
    ” voi ei.. miltäköhän se on tuntunu” ”sattus varmaan ihan sairaasti” ‘vitsi sen ois varmaan tehny mieli alkaa itkee mut ei viittiny ku siel oli vieraita”
    ja sen jälkeen mulle tuli taas sellanen ajatuksenjuoksu ” vitsi jos mä oisin ollu siel nii olisin auttanu’ ”olisin ottanut nopeesti siitä kiinni”
    ja ajattelen että olisin voinut senkin ”estää” tai jotenkin ”helpottaa” äidin oloa. Mulle on tosi vaikeeta katsoa jos ihminen esim. nolostuu, katkeroituu,suuttuu,loukkaantuu.
    Koitan aina jotenkin parantaa toisen oloa jotenkin esim. Jos vaikka joku nolaa itsensä kaatumalla jotenkin nolosti niin koitan heti mennä auttamaan, heittää vitsiä asiasta,
    kerron että ”ei se haittaa,mullekin on käyny samalla tavalla” – vaikka ei olisikaan tai jopa teen itse jotain vielä ”nolompaa” jotta se tilanne kohdistuisi muhun ja näin ollen sen toisen ”mokailu” unohtuisi,

    Poikaystäväni oli käymässä kaupassa ja ilmoitin,että jään odottamaan autoon.
    Hetken päästä poikkis tulee takaisin tuskastuneen näköisenä ja ilmoittaa,että jätti sormensa kaupan oven väliin.
    Mulle tuli taas ensin sääli ja voivottelu ” voi eeii..voi pientä.. sattus varmaan ihan sairaasti..ja se varmaan pelästy kans..miltäköhän se tuntus ku se oli siinä ja yhtäkkiä sormi jäi väliin.”
    ja sen jälkeen tulee ne ajatukset ” kattoikohan ne siellä kaupassa sitä että mitä toi oikein tekee.. olikohan se ihan nolona.. voi toista’
    ”jos olisin ollut siel nii oisin ihan varmana auttanut.. oisin nopeesti ottanu siitä ovesta kiinni ja huutanu nii se olis ehtiny ottaa sormen pois”
    Ja taas tulee sellanen ahdistava olo siitä,että asia jotenkin olisi ollut mun vastuulla, vaikka tiedän ettei se ole.

    Olen erittäin tietoinen itsestäni ja tarkkailen koko ajan itseäni ja oloani. Jos vaikka pöydän reunalla on puukko terä ulospäin, niin jos pöydässä istuu mun lisäksi 5 muuta ihmistä,
    niin se on saletisti minä joka ottaa sen pöydän siitä puukosta pois/siirtää turvallisemmaan paikkaan sillä mä mietin kaikki maailman vaihtoehdot läpi mitä VOISI käydä kun puukko heiluu tossa pöydällä noin.
    Mietin päässäni mitä voisi käydä,miten voisin sen estää,mitä tapahtuu jos en estä yms. Ns. ”näyttelen” ne tilanteet läpi ja puhun itsekseni.
    Koska mun mielestä ku harva ihminen on näin itsetietoinen ja ”valpas” nii jos kerran jotain tapahtuu niin mun pitäisi se jotenkin sitten estää koska mä tiedän mitä kaikkea voi tapahtuu..
    vaikee selittää. Mut siis esim. mä olen paljon valppaampi ku mun ADHD poikaystävä,näin ollen on mun vastuulla pitää asioista huolta yms.

    Pakkoajatuksia on alkanut tulemaan vasta parin vuoden ajan.

    Tunnen 5 ihmistä jotka ovat joutuneet psykoosiin (2niistä läheisiä 3 tuttuja) ja mulle on tullut siitä psykoosinpelko. Pelkään pelkästään sanaaa psykoosi.
    Se on jotenkin niin pelottava ja kuulostaa sellaiselta ”loputtomalta hulluudelta”

    Kaikilla kuitenkin taustalla ollut jokin esim. skitsofrenia, huumeet, että eivät ole tosta noin vaan joutuneet psykoosiin,vaikka itse luulen sen tapahtuvan mulle.

    Mulla on aina myös ollut sairaudenpelkoja ja erityisesti syövän pelko. Ramppaan lääkäreissä todella usein ja välillä huomaan oikein yrittäväni vakuuttaa lääkäreitä siitä,että mulla on JOKIN,en tiedä mikä mutta jokin.
    Kärsin myös sydämen tykytyksistä,palan tunteesta kurkusta,unettomuudesta,erilaisista ihme säryistä yms. Sydäntä katsottu monet kerrat, ei löytynyt muuta kuin normaalia muljahtelua sekä pinnallista hengitystä.

    Ajattelen välillä myös tosi hämäriä juttuja,joita en voisi ikinä tehdä/ajatella ajattelevani/toivoa.

    Esim. ”mitä jos otan ton puukon ja vahingossa puukotan mun poikaystävää”
    ”toivon et toi lapsi kuolee” ”toivon et joku mun läheinen kuolee”

    Siis aivan sairaita ajatuksia..

    Oon kuitenkin huomannut pari seikkaa;

    Niille ajatuksille on jonkinlainen triggeri;

    Kun olin pitkävihainen poikaystävälleni, alkoi tulemaan ajatuksia ”mitä jos puukotan sitä.. mitä jos oon niin vihainen et vahingos otan puukon ja puukotan”

    Miettisin myös,että en halua lapsia ennnkuin olen saanut tän asian kuntoon,koska en halua lapsilleni mitään traumoja mistään,jonka jälkeen tuli ajatuksia;
    ”toivon et toi lapsi kuolee..” ”toivon et toi vauva kuolee” yms.. vaikka en todellakaan toivo. Sit koitan päässäni vastata takaisin ”no en todellakaan toivo.. hyi.. mitä ihmettä” jne..

    ahdistaa pelkästään kertoa näistä.

    Muitakin triggereitä; Kaverit joutui psykoosiin> psykoosin pelko> pelkään myös niitä kavereita jotka ovat kokeneet sen>koitan vähentää heidän kanssa hengailua
    Näin unta että veljeni oli kiinnostunut musta> pelkäsin/ajattelin pari päivää sitä että mitä jos se oikeasti on,nyt en voi nähdä sitä enää, miks sil on sellasia ajatuksia,eiks se löydä tyttöystävää yms.
    Äidilläni oli syöpä kun hän oli nuori,olin erittäin kiinnostunut siitä (ala-asteikäisenä) ja pyysin äitiä aina kertomaan siitä ja näyttämään kuvia> syövän pelko
    Eksäni käytti välillä huumeita> Huumeiden pelko/huumeidenkäyttäjien pelko>koitan kiertää kaukaa kaikki mahdolliset epäilyttävän näköiset ihmiset jotka saattaisi käyttää huumeita
    Pelkään läheisteni kuolemaa yms sairauksia> Alan toivomaan sitä jollain sairaalla tavalla

    Että tämmönen koktaili.. lisättäköön vielä,että olen siis todella tunnnevammainen ihminen. En osaa näyttää erilaisia tunteitani ja tosiaan vasta viime vuonna sain tietää,että tämä outo tunne on ahdistusta.
    Luulen,että tunnevammaisuus tulee äidiltäni. Hän on toiminut yrittäjän monta kymmentä vuotta. Äitini oli/on kylmähkö ihminen joka ei näytä rakkaudellisia puolia kovin helposti.
    Äidin edessä itkeminen oli heikkoutta ja aina piti pärjätä vaikka ei olisi jaksanut. Muistan kun veljeni pissasi housuunsa (2-3v) ja äiti otti häntä pillistä kiinni ja käski kasvamaan,
    Veljeni haki sen jälkeen mut vaihtamaan hänen lakanansa,koska ei halunnut kertoa äidille.

    Äiti ei myöskään ikinä kommentoi mun elämässä tapahtuneita asioita vaan lakaisee jokaikisen asian maton alle ja esittää ettei mitään ole tapahtunut.

    Ylä-asteikäisenä näytin äidille viiltelyjälkeni > Äiti kauhisteli,sillä hänen häänsä olivat tulossa (mennyt uusiin naimisiin) ja ainut mitä hän kommentoi oli
    ”Mulla on ne häät hei tulossa!” ” mitäköhän vieraatkin mahtaa sanoa jos näkee?” ”Sulle pitää ostaa jotkut pitkät hanskat,jotta noi ei näy”
    Häissä olin sitten pitkien hanskojen kanssa.

    16-vuotiaana karkasin 2 viikoksi kotoota. Äiti ei ottanut yhteyttä kertaakaan tuona aikana> kerroin siitä koulukuraattorille> kuraattori soitti äidille ja ihmetteli miksei ole ottanut yhteyttä>
    kun palasin kotiin niin äiti syytti mua siitä,että minkä kuvan mä nyt hänestä annan>kertoi seuraavassa sossutapaamisessa etten voi enää asua heillä,koska hän ei pysty enää huolehtimaan musta

    19vuotiaana tulin raskaaksi ja tein abortin. Äiti ei ole sanallakaan kommentoinut/ottanut yhteyttä asiaan koskien tähänkään päivään mennesä.

    Mulla on vaikea käsitellä mun tunteita ja jos tunnen jotain ”pahaa” esim. katkeruutta,vihaa,surua,pettymystä niin en tiedä mitä niistä tunnen
    enkä osaa sanoa miksi tunnen niin. Siksi yleensä kun suutun>meen hiljaiseksi ja mietin asioita>kerään vihaa sisään> yhtäkkiä räjähdän ja alan raivoamaan mm. heittelemään tavaroita tai olen agressiivinen> yritän purkaa sitä raivoa johonkin konkreettisesti
    Ja sitten kun suutun nii se on aivan hullua. Päässä tulee sellanen tunne etten pysty hallitsemaan tunteita ja yksinkertaisesti kaikki vaan räjähtää ja rintaan tulee myös sellanen painava tunne.

    Noin yleensä tapahtuu kun olen alkanut miettiä liikaa asioita. Esim. Jos pyydän poikaystävääni katsomaan vaikka ”häät” ohjelmaa.
    Poikaystäväni sanoo ettei jaksa tulla. Ensin sanon vaan,että okei mutta sen jälkeen alan miettimään ja tekemään ihme salaliittoteorioita päässäni
    ”jahas se ei tuu vai.. miks sitä ei kiinnosta ikinä mikää mist mä tykkään..eiks se vois mun vuoks ees kattoo.. kyl mä aina katon sen vuoks vaiks mitää..huoh..
    mitä jos tos ois meidän häät? ei pysty niinku omia häitään suunittelemaan..eiks sitä kiinnosta yhtään,mitä jos me mennään naimisiin nii eiks se aio osallistuu yhtää” ja siis tätä voi jatkua tunnin.
    Tunnin päästä oon sellaisissa säfääreissä ettei mitään järkee. Ja sit mul keittää kiinni (ajatukset) ja marssin poikaystävän luokse ja huudan ”SIIS OOKSÄ TOSISSAS ET
    SUA EI KIINNOSTA EES OSALLISTUU MEIDÄN HÄIHIN SIT JOS MENNÄÄN? AIOKSÄ SILLONKIN SANOA,ETTET JAKSA? MÄ EN TODELLAKAAN AIO NIITÄ YKSINÄNI HOITAA,ET EI TARVII MENNÄ MUN KANS NAIMISIIN SIT OLLENKAA!!”

    Siis toi oli vaan tekaistu juttu,mutta tuo tapa miten meen asiasta A asiaan X mun päässäni on aivan totta ja sen takia yleensä kun suutun ”räjähdysmäisesti”
    niin yleensä noin on käynyt. Oon päässäni miettinyt kaikkea aivan liikaa,en puhu niistä, ja sitten räjähdän.

    Tuosta ahdistuksesta vielä sen verran. Muistan yhden runon jonka kirjoitin joka kiteyttää aika hyvin tuntemuksiani,mitä en osannut selittää.

    Runossa oli pieni linnunpoikanen,joka oli jostain syystä erkaantunut emostaan.
    Linnunpoikainen tunsi itsensä yksinäiseksi,pelokkaaksi sekä haavoittuvaiseksi uudessa maailmassa.
    Linnunpoikaisella oli selvästi jokni hätä,mutta runossa ei sitä kerrottu että mikä (en tiennyt silloin enkä tiedä vieläkään,että mikä ”hätä” mulla oikein on)
    linnunpoikanen tuntee jonkin vaaran lähestyvän. Poikanen koittaa lentää karkuun,mutta ei osaa käyttää siipiään. Vaara tulee aina vain lähemmäksi.

    Tarina loppuu siihen kun ”peto” (jokin isompi saalistajaeläin) saapuu ja syö poikasen. Ajattelen asiaa näin,että minä olen se poikanen
    joka tuntee olevansa yksin tässä maailmassa ja se ”peto” on se vaara mitä koko ajan pelkään että se tulee ja nappaa mut.

    Nyt on vähän liikaa tekstiä 😀 Kirjoitin ekan tekstin mikä oli tuplasti pidempi,mutta tein uuden sillä en halunnut että ajattelet musta jotenkin ”no just, ei olis voinu tota mitenkään lyhyemmin kertoa” tai että jotenkin tylsistytän sua,vaikka tiedän ettei sekÄÄN ole totta.

    Eli mitäs mieltä sä oot? Yleistynyt ahdisuneisuushäiriö vai jokin muu? Ja minkälainen tunne-elämön ongelma mul oikein mahtaa olla?
    Mun pitäisi aloittaa kognitiivinen psykoterapia tän vuoden lopussa..

    Kiitos muuten ihan sairaasti tästä sun blogista. Oon saanut aivan käsittämättömän paljon lohtua siitä,että tiedän etten ole ainoa näiden asioiden kanssa.
    Olen meinaan tähän asti ajatellut olevani maailman ainoa ihminen joka näin ajattelee..

    Kiitos jos etukäteen vastauksestasi!

    Ps,spostini ei oo mun.. alkoi kuumottelemaan jos se vaikka sittenkin jollain tavalla näkyisi joten jos älä lähetä tohon spostiin mitään,ku en muista sen salasanaa niin en voi käydä siellä :’DD oon säälittävä,tiedän sen :DDD

  • Jessiina

    Reply Reply May 22, 2016

    Moikka! Rustasin eilen kauhean määrän tekstiä,mietin vain että onkohan se kadonnut jonnekin bittiavaruuteen vai onko blogin kommentti-osuus otettu pois käytöstä?

    • Ari

      Reply Reply May 22, 2016

      Moro Jessiina,

      ei ole havinnyt bittiavaruuteen. En vain ole viela ehtinyt kayda sita pitkaa viestiasi kunnolla lapi. Kayn aina itse kaikki viestit huolella lapi ja mietin sitten, etta mita vastaan – ja voiko viestin julkaista. Enka aivan kaikkia viesteja paasta nakyviin, jos ne ovat mielestani kyseenalaisia. Tama saitti kasittelee herkkia aiheita ja koetan pitaa asialinjan. Se vie aikaa.

      Vastaan nyt lyhyesti kysmykseesi, etta onko kyseessa yleistynyt ahdistuneisuus.

      On mahdoton sanoa, vaikka viestisi oli nonkin pitka. 🙂 Se, etta mika ahdistuneisuusongelma diagnosoitaisiin vaatii kunnollisen arvioinnin. Sen tulet varmaan saamaan kun alat kognitiivisen terapian. On siina kylla yleistyneen ahdistuneisuuden piirteita, kun huolestut monista erilaisita asioista. Tama juuri on ns yleistyneen ahdistuneisuuden oire. Mutta sinulla on nakojaan myos ei toivottuja ajatuksia, eli obsessiota, jotka ahdistavat. Sairauksien pelkosi vaikuttaa sekin obsessiiviselta. Keskustelet tasta kaikesta varmaan tulevan terapeuttisi kanssa. Samoin kuin siita, miksi tunteitten nayttaminen on vaikeata sinulle. Vihjeen jo annoitkin> itkeminen aidin edessa on ollut ‘heikkoutta’.

      Eli kaiken kaikkiaan on helppo nahda, etta sinua vaivaa ahdistuneisuus jota voidan hoitaa todennakoisesti osittain yleistyneena ahdistuneisuutena ja osittain pakko-oireisena hairiona. Tama pitaa silti arvioida terapian alussa. Niissa kahdessa on paljon samoja mekanismeja jotka pitavat ongelmaa ylla. Lisaksi terapian alussa pitaa selvittaa miksi tunneilmaisu on vaikeaa. Taustoja ja viiltelyn syyt pitaa selvittaa.

      En ikava kylla voi sen tarkempaa diagnoosia antaa tassa. Mutta voit olla siina mielessa hyvalla mielella, etta tuollaiset ahdistuneisuushairiot voitetaan tehokkaasti juuri kognitiivisella terapialla, eli olet menossa aivan oikeaan paikkaan apua saamaan. Yhteista joka tapauksessa ongelmillesi on, etta ajattelet kielteisesti itsestasi, ja koet kielteisia ajatuksi ja ajatuksia jotka koet kielteisiksi tai vaarallisiksi. Tulkitest noita kaikkia sitten erityisen kielteisesti ja tama kaikki saa aikaan jatkuvan ahdistuksen. Nuo tuollaiset noidankehat voitetaan todella tehokkaasi kognitiivisella terapialla (olettaen, etta teet oman osuutesi terapiassa ja etta terapeutti on kokenut)

      Onnea matkaan ja mukavaa kesan alkua,

      Ari

  • Jessiina

    Reply Reply May 22, 2016

    Halusin vielä lisätä yhden erittäin häiritsevän seikan.
    Mulla on kauhea pakkomielle olla töissä ajoissa. Siis se on oikeasti tosi häiritsevää. Jos en ole töissä hyvissä ajoin (vähintään 10min ajoissa) mulla alkaa hakkaamaan sydän,päässä pyörii ja alkaa ahdistamaan. Noita muita “pakkomielteitä” ja ajatuksia olen jollain tavalla pystynyt itselleni selittämään,mutta tämä myöhästymisen pelko on jotain mitä en vaan tajua. Olen koittanut miettiä mitä pelkään että tapahtuu jos myöhästyn ja ainut mikä tulee mieleen on vaan se että pelkään että sitten pomo/työkaverit suuttuvat ja alkavat vihaamaan mua. Oon epäanmattimainen ja saan ihan varmana potkut. Sairauslomallakin oon aina ihan ahdistuksissani kun pelkään että kaikki vihaa mua nyt sen takia kun joku muu joutuu tekemään mun työt. Ja töihin palatessa tarkkailen työkavereiden /pomon sanoja,katseita jotta saisin selville että ovatko he nyt suuttuneet ja olenko saamassa potkuja. Tää siis vaikuttaa mun elämään tosi paljon. Oon joutunut lopettamaan 3 työpaikasta sen takia kun oon ollut aivan varma,että kaikki vihaa mua ja saan ihan pian potkut nii oon sit ite lähtenyt (oon siis sitä ennen yleensä joutunut sairaslomalle josta en ole uskaltanut tulla enää töihin ja oon ahdistunut lisää) vaikka tiedän että olen hyvä työntekijä. Teen työt aina niin hyvin kun pystyn,olen yleensä aina ajoissa,Joutsan ihan sikana enkä “lorvaile” työaikana(yleensä siivoan paikkoja ehkä vähän liikaakin) ja olen joka työpaikasta silti saanut tosi hyvät todistukset ja irtisanominen tulee yleensä pomolle täytenä yllätyksenä.

  • Aino

    Reply Reply June 18, 2016

    Hei Ari!
    Jottei selityksestäni tulisi liian pitkä, voisin tiivistää asiani näin: olen kohta vuoden ollut ahdistunut. Alkuun “aiheutin” itselleni paniikkikohtauksiakin. Päällimmäisimmät pelkoni oli, että sekoan enkä pystyisi jatkamaan normaalia elämääni ja että jokin on vialla. Vatvoin siis ajatuksia päässäni taukoamatta ja googlailin aiheesta paljon. Koin myös epätodellisuuden tunnetta (josta luulen tämän ajatuskierteen alkaneen, koska säikähdin oloani). Varsinaiseksi ongelmaksi uskon muodostuneen sen, että ahdistuin/ahdistun ahdistuksestani. Vaikka muille kertominen tuntui pelottavalta, kerroin asiasta äidilleni, kaverilleni, kouluterveydenhoitajalle ja lopulta koulupsykologille. En kuitenkaan kokenut saavani psykologilta kovinkaan paljoa apua, vaikka olin iloinen askeleesta jonka olin ottanut. Sitten löysin viime talvena blogisi ja luin läpi myös ilmaisen e-kirjasi. Sen jälkeen en ole saanut paniikkikohtauksia, enkä edes pelkää sellaista saavani. Myös ahdistus on sen jälkeen aina vain vähentynyt.

    Mutta nyt tähän hetkeen. Minulla todettiin kaliumin puutos pari kuukautta sitten (joka kuulemma aiheuttaa samankaltaisia tuntemuksia kuin minulla) ja pelkästään sen tiedon saaminen vei ahdistukseni pitkäksi ajaksi kokonaan. Kuurin syöminen on helpottanut myöskin enkä ole vatvonut ajatuksia päässäni juuri lainkaan (vain hetkellisiä ajatuksia jotka ovat häipyneet yhtä nopeasti kuin tulleetkin). Silti nykyisin silloin tällöin ahdistus iskee kaikesta huolimatta ja alan pyöritellä ajatuksia päässäni. Tällainen ajatuskierre kestää maksimissaan n. 2 viikkoa, jonka jälkeen elän taas täysin “oireetonta” onnellista elämää (oikeastaan kaava on vähän kuin alkuaikoinakin). Näinä ahdistuspäivinä tiedostan ettei minulla ole mitään hätää, ja että jatkuva varmistelu ja asian käsittely pääni sisällä vain lisää pahaa oloa. Tämän hetken huoleeni onkin, että miksi ahdistus palaa kerta toisensa jälkeen, vaikka tiedän jo faktat aiheesta ja elämäni on muutenkin mallillaan. Aloin miettimään jo kaksisuuntaista mielialahäiriötäkin, ja jos kaikki johtuukin jostain fyysisestä sairaudesta. Lääkärissä käyntiäkin olen koko kuluneen vuoden miettinyt, mutta syystä tai toisesta en ole sinne mennyt.
    Muuten olen elämäniloinen ja eteenpäin puskeva, kohta 18-vuotias tyttö. Nämä tuntemukset vaan saavat minut lamaantumaan ja epäröimään terveyttäni, vaikka tunteista huolimatta en ole jättänyt mitään asiaa tekemättä ja olen aina vain päättänyt päästä tästä ongelmasta eroon.

    Kiitos sinulle nettisivuistasi, ne on auttaneet ihan valtavasti! Ja, se siitä mun “tiivistyksestä”. 😀

    • Ari

      Reply Reply June 19, 2016

      Moro Aino,

      On varmaankin totta, että olet ahdistunut omasta ahdistuksestasi. Koska ahdistut oireistasi – joita itse asiassa ovat myös pakkoajatukset- seuraa se, että keskityt niihin oireisiin tahtomattasi. Haet edelleen varmistelua – ja niinkuin itsekin totesit, jatkuva varmistelun hakeminen ja asioiden vatvominen pahentaa ahdistustasti. Samalla tapahtuu väistämättä se, että olet herkkänä ja valppaana huomaamaan niitä ”oireita” ja sillä tavalla luot niitä lisää – siitäkin huolimatta, että olet jo oppinut, että niitä ei tarvitse pelätä.

      Joten koeta löysätä sitä varuillaan oloa niin paljon kuin pystyt. Kun tulee oireita niin anna tulla. Älä koeta jatkuvasti huomata niitä ja saada varmuutta, että onko kyseessä fyysinen sairaus tai sekoaminen. Luepa muuten vastaukseni jonka juuri äsken kirjoitin nimimerkille ’Tirppana’:

      http://paniikkihairio.fi/mista-tunnistaa-psykoosin-miten-se-eroaa-ocdsta/

      • Aino

        Reply Reply June 23, 2016

        Hei ja kiitos vastauksestasi! Tuo ajatusten huomiotta jättäminen on toiminut tosi hyvin. Haluaisin kuitenkin tarkentaa, etten nykyisin enää pelkää ns. “oireita”, enkä edes sekoamista. Niin kuin mainitsin jo alussa, niin loppujen lopuksi olen ahdistunut omasta ahdistuksestani. Se jopa naurattaa, miten jaksan aina vain ahdistuksen iskiessä miettiä niitä samoja asioita uudelleen ja uudelleen (kai jonkun lopullisen ratkaisun toivossa?). Ahdistus palaa yleensä, kun pitkän tai lyhyenkin ahdistuksettoman ajan jälkeen ikään kuin “muistan” ahdistukseni ja sitten alan taas puimaan niitä ajatuksiani, jotka ovat pitkälti syyn etsimistä ja sitä edestakas vatkaamista. Joskus vain mietin, jääkö tämä lopullisesti ns .pyörimään jalkoihin. Vaikka tietysti tuo antamasi konsti käy hyvin tähänkin: olla vain välittämättä, vai? 🙂

  • Jälkipoltto

    Reply Reply October 29, 2016

    Terve!

    Mä olen 26 vuotias kaveri ja olen ollut parisuhteessa 10v. Suhteen puolessavälissä meillä meni tosi huonosti ja hairahduin pettämään. En olisi ikinä uskonut ja helvetillinen häpeä, syyllisyys ja pelko suhteen katkeamisesta päälle. Kun suhde alkoikin toimimaan taas, paskat olot lisääntyi. Puolisoni on huipputyyppi mallia enkeli ja se vaan kasvatti syyllisyyttä.

    Aluksi vaikutti vain petipuuhiin ja läheisyyteen, sitten alkoi pakkoajatukset jotka liittyi puolison satuttamiseen. Niitä pelkäsin parisen vuotta ja pelot niistä paheni. Satunnainen kannabis ja alkoholi rauhoitti mutta ei tietenkään pitkällä juoksulla.

    Vasta pari viikkoa sitten otin selvää sun sivuilta pakkoajatuksista ja itkinki sit onnesta pari päivää! “En ole sekoamassa!” Tilasin kerrasta poikki-kirjan joka auttoi myös. Luin että joku trauma mitä en ole osannut käsitellä voisi aiheuttaa ajatukset ja kerroin puolisolleni pettämisestä. Suurin helpotus mitä olen kokenut ja puoliso otti paremmin mitä pelkäsin.

    Aikoinaan jännitin kertoa tupakoinninkin aloittamisestakin jne mikä tuntuu jo vähän kummalle, tää ei siis ollut ihan helppo homma haha!

    Vieläkin vaivaa epätodellisuuden tunteet mutta pakkoajatukset ovat tuntuneen heikkenevän paljon kun en säikähdä ja pelkää enää yhtään niitä ja osaan naureskella mielikuville itsestäni heilumassa kumimiekan kanssa jne. Vieläkin tulee kummia epäilyjä mielenterveyden tasosta väsyneenä ja nälkäisenä ja aivan turhaa murehtimista iltaisin. Myös liiallinen “olen tässä ja nyt ja mikään ei ole vinossa”-toppuuttelu on jäänyt päälle.

    Olisiko tarvetta kuitenkin suorittaa kirjan neuvoma itsehoito-opas pakkoajatuksista läpi vaikka suurinosa niistä tuntuu liioittelulle nyt kun pakkoajatuksetkin tuntuvat liioittelulle?

    Ajattelen aivan liian pitkälle vieläkin kaikki ja murehdin pikkuasioita, onko tää vain jotain jälkipoltto muutaman vuoden murhetilasta. Tätä “palautumista” oireista ja pettämisen tunnustamisesta on kuitenkin vasta kaksi viikkoa takana.

    Tärkein pointti kai tässä oli että kiitos sivustostasi ja teksteistäsi, muutti mun elämän! Tärisin sängyssä peloissani ja nyt tuntuu niin epätodelliselle että muutos olisi muka näin nopea.

    Kiitos!

Leave A Response

* Denotes Required Field