Miltä paniikkikohtaus oikein tuntuu?

haamulinna

Muistuipa taas tehokkaasti mieleen, että miltä se paniikkikohtaus oikein tuntuukaan…

Olimme vaimon kanssa lenkillä ja piti seikkailuhenkisenä kiivetä pienen kallion rinnettä ylös. Olimme ehkä noin 200 metriä korkealla rinteellä, kapealla polulla mistä moni muu oli ennen meitä mennyt, eli ei mistään extreme urheilusta voi puhua. Menin edellä ylös aika vauhdilla, totesin vain leikilläni, että kunhan ei kävisi niin kuin kissanpojalle, että ylös kyllä pääsee, mutta alas ei enää uskalla.

Päästyämme kallion laelle tiesin heti että olen pulassa. Vaikka laki oli noin 100 metriä pitkä ja 50 leveä, kuljin tiukasti keskellä ja aloin pelätä, että se jos menen lähemmäksi reunaa, niin reuna pettää altani tai horjahdan tuulen takia, tai jopa, että kallio alkaa ehkä jonkin luonnonoikun takia juuri nyt kieriä kohti merta…ahaa, sanoin itselleni tunnen oireet: alan panikoida! Tiesin heti, että ahdistus nousee nyt nopeasti oman pelkoni takia johon nyt alan kiinnittää enemmän huomiota, ja päätin, että on paras mennä heti alas ennekuin saan tilaisuuden tarkkailla pelkoani lisää.

Riensimme siis takaisin rinteelle mitä pitkin olimme kiivenneet, mutta voi taivas miten korkealta ja jyrkältä se nyt näyttikään! Kysyin vaimoltani: ”oletko varma, että tulimme ylös juuri tästä?”, vaikka kyllä tiesin vastauksen.

Aloin tuntea ensimmäisiä huimauksen tunteita ja pelästyin lisää. Takaraivossani alkoi soida vanha tuttu: ”äkkiä, äkkiä, ennekuin tilanne pahenee…” Kallio heilui ja huojui, ja minä puristin kiviä ja kallionrakoja koko mahdillani, ja aloin laskeutua vaimoni perässä (joka meni kuin vuorikauris, ilman muuta huolen häivää, kuin huoli minusta).

Laskeuduin takaperin jotta en näkisi hurjaa äkkijyrkkää pudotusta joka nyt oli ainakin 2000 metriä, eikä 200…laskeutuessani takaperin alkoi kallio kallistua taaksepäin uhaten pudottaa minut teräville kiville kaukana alapuolellani. Joten puristin entistä tiukemmin, laahasin itseäni pitkin kallion kuvetta joka oli terävä kuin lasin sirut, pureuduin siihen kuin takiainen. Etenin pienin laahaavin liikkein, ihoni ei juuri irronnut kalliosta. Vaimoni alapuolella antoi kannustavia kehotuksia: ” Ei mitään hätää, kohta se helpottaa” jne. Hän tarjosi jopa kättä avuksi, joka ikävä kyllä vain lisäsi kauhuani, näin jo mielessäni miten vedän meidät molemmat abyssiin…

Hikoilin niin paljon, että aurinkolasit tahraantuivat läpinäkemättömiksi, mutta en uskaltanut irrottaa otetta riisuakseni ne. Mielessäni alkoi puikkia yhtä elävämpiä kuvia itsestäni tippumassa, kolhimassa itseäni kalloihin…ja pelko ja oireet olivat lähellä pistettä jolloin menee loppukin järjellinen ajatus ja samalla toimintakyky.

Mutta, kuten huomaat siitä, että kirjoitan tätä – ja sinä luet; selvisin!

Pääsin alas vähemmän jyrkälle rinteelle, siitä kompuroin alas jalat vapisten, vaimooni nojaten ja puuskuttaen ja edelleen hikoillen vuolaina virtoina. Olin todella väsynyt, kuin olisin juuri juossut maratonin –tai taistellut henkeni edestä…niin kuin tavallaan olinkin.

Fyysiset seuraamukset paniikistani: koko oikea puoli kehostani: oikea sääri, polvi, reisi, käsivarsi, kyynärpää…ovat kuin punavalkoruskeaa marmoria. Joka paikassa verinaarmuja koska raahasin itseäni niin tiukasti kallioon laahaten (joka todellakin oli terävä). Väsyin niin, että piti heti kotiin päästyä nukkua – ja tänään tätä kirjoittaessani huomaan, että rintalihakseni ja hartiani ovat kipeät ja väsyneet kuin silloin joskus kun vielä kävin nostelemassa painoja ja olin ollut liian kauan poissa punttisalilta. Lisäksi molemmat kämmeneni ovat täynnä pieniä revenneitä nahkanpaloja, seuraus siitä, että tosiaankin puristin aika lailla lujaa niitä kalliota… Vaimollani ei luonnollisesti ole mitään tällaista, hänhän hyppelehti rinnettä alas kepeästi ja ilmavasti vain lenkkarinpohjat kallion pintaa koskettaen.

Olen itse terapiassa hoitanut potilasta – ja onnistuneesti auttanut häntä voittamaan korkean paikan kammon. Lisäksi olen auttanut kai satoja ihmisiä voittamaan paitsi paniikkihäiriön, melkein mitä tahansa kuviteltavissa olevaa pelkoa – joka lamauttaa. Tiedän, että pelko lamauttaa ja tiedän, että nuo kokemani oireet, huimauksen tunne, käsittämätön kauhun tunne, tunne siitä, että kallio huojuu…ovat kaikki paniikin oireita joka lisää itse itseään juuri siksi, että tein mitä tein: pakenin. Mutta mitä minä oikein pelästyin?

Tiedän sen kyllä. Pelästyin omaa pelkoani.

Siinä juuri on paniikin paradoksi (yksi niistä monista). Minä tiedän – ja tiesin, että kaikki kokemani on vain paniikin lietsomaa oireilua ja itsessään vaaratonta. Tiesin, että kallio ei kallistu (tai ainakin olin melko varma…). Tiesin myös, että en oikeasti pyörry, vaikka kuinka huimaisi, joten teoriassa en pelännyt…mutta käytännössä pelkäsin – omaa pelkoani. Tuo pelko muuttui pian kauhuksi -lisäten oireita potenssiin kymmenen. Ja itselleni kävi juuri se mistä opetan potilailleni: kiinnitin hulluna huomiota – omaan pelkooni…jolloin itse siitä pelosta tuleekin paniikin laukaiseva ”uhka”. Paniikin kannalta ei ole väliä mitä pelkäät, mikä aiheuttaa kauhun…reaktio laukeaa (mutta terapian kannalta pitää tietää se, mitä pelataan)

Mitä opin tästä? En varsinaisesti mitään uutta. Tiesin kaiken tuon ennestäänkin. Olen itse kokenut paniikkikohtauksia – ja niiden pelkoa aiemmin (en kylläkään vuosiin). Olen auttanut satoja ihmisiä pääsemään erilaisista peloista – ja ahdistuksesta. Mutta silti opin jotain: sain tehokkaan muistutuksen siitä, kuinka lamauttava – kuinka oikeasti kauhea paniikki voi olla. Miten se voi todella saada sinut käyttäytymään kaiken järjen vastaisesti. Pidän tämän kirkkaana mielessäni erityisesti kun suunnittelen ns. altistusharjoituksia potilailleni.

Altistusharjoituksen tehtävähän on – pikkuhiljaa, asteittain- altistaa henkilö pelkäämälleen aiheelle siten, että joka kerta tulee lievän ahdistuksen jälkeen- onnistumisen tunne. Ahdistus alkaa vähetä. Ja pelko kadota. Mutta siinä on varottava, ja oltava erityisen tarkkana, että ei tehdä sellaista, mikä on liian kova pala, liian korkea askel. Liian korkea askel on sellainen, jota potilas ei joko pysty ottamaan – tai jos pystyy, niin käyttää (usein huomaamattaan) kaikenlaisia, ehkä hienovaraisia, ”turvaa hakevia käyttäytymisiä”…jolloin hän itse asiassa tekee vain hallaa itselleen  vaikka on rohkeasti ”kohdannut pelkonsa”. Jos olet ollut treapiassani, niin tiedät mistä puhun. Kaikkein pahin seuraus voi olla, että hän uudelleen traumatisoi itsensä kokemalla suunnatonta kauhua joka ei tule alas – ”habituoidu” niin kuin sanomme terapiassa. Tähän tapaan kävi itselleni tuolla ”vuorella”. Kohtasin kyllä pelkoni, mutta pelkoni -omasta pelostani- oli kovempi, vaikuttavampi ja sitkeämpi kuin olin ymmärtänyt. Selvisin, mutta nyt pelkään entistä enemmän 1. korkeita paikkoja – ja 2. sekundaarisesti omaa pelkoani.

Mutta, ei niin pahaa, ettei jotain hyvää: Olen siitä(kin) omituinen, että koetan aina oppia kaikesta kokemastani. Mielestäni melkeinpä aina voin nähdä asioissa tilaisuuden, sen sijaan, että näkee ongelman.  Kysyn usein itseltäni: ”mikä tilaisuus/mahdollisuus tässä on minulle?” Minä näin tässä ”kauhukokemuksessani” tilaisuuden ymmärtää entistä syvemmin potilaitani jotka kokevat kauhun tunnetta.

Luulen olevani hiukkasen verran parempi terapeutti tänään, kuin olin eilen. 🙂

10 Comments

  • Maria

    Reply Reply April 6, 2015

    Kävin eräänlaisen kriisin/ burnoutin läpi kaksi vuotta sitten. Sain diagnoosin traumaperäinen stressihäiriö ja postraumaattinen stressireaktio. Kävin läpi kaksi vuotisen terapian, mikä lähtökohtaisesti meni asetelmalla miten viikkosi on mennyt? Juttelin, tein omia havaintoja, pohdin ja käsittelin itse tunteitani ja pelkojani. Luin paljon kirjoja mistä löysin hyviä keinoja . Jäljelle tuosta kaikesta jäi tietynlainen paniikki tai trauma mikä joskus voi tietyissä tilanteissa aktivoitua pintaan. Tällä viikolla esim sairastuminen, nosti esiin tunteita, ajatuksia ja ahdistavaa oloa. Usein tällainen tilanne saa aikaan oksetuksen tunteen, olon että happi ei kulje ja tunteen, että olen läsnä olematta kuitenkaan läsnä. Ikäänkuin jään kiinni tunteeseen. Näitä olotiloja tulee nykyisin harvemmin, nyt sairastuminen laukaisi tilanteen ja toi mieleen takaumia burnoutista kun voimia ei ollut. Mitä suosittelisit minulle? Entä miten terapeuttina veisit asiaa eteenpäin ? Voiko tällaisesta vapautua koskaan täysin ?Annatko asiakkaan itse tehdä kaiken työn? Kuuluuko tapoihisi tehtäviä tms? Kiitän etukäteen vastauksestasi.

    • Ari

      Reply Reply April 6, 2015

      Hei Maria,

      Kiitos viestistä.
      Kuvailemasi reaktio kuulostaa kyllä kovasti ahdistuspiikilta, mika kylla kuuluu kuvaan, jos karsit PTSDsta, stressista tai naiden yhdistelmasta. En muuten maininnut blogissa, että minäkin koen ahdistuessa mm. pahoinvoinnin tunnetta.

      Olisi kiinnostava tietää, että mikä terapia sinulla oli kyseessä, ja miten paljon oikeastaan saavutit tavoitteitasi. Myös, jos jaksat kertoa, niin olisi hyödyksi tietää, että minkä luontoinen traumaattinen kokemuksesi oli: oliko kyseessä esimerkiksi onnettomuus tai vakivallan kohtaaminen? Vai jotain muuta? Mainitset burnoutin, oliko se erillinen asia, vai osa traumaa?..ei toki tarvitse, eika ole hyvakaan kertoa yksityiskohtia taalla blogissa…

      Kysyt, että miten minä lahtisin viemään asiaa. Se riippuu jälleen siitä, mitä haluat saavuttaa, millaiset ovat henkilökohtaiset tavoitteesi. Veisin asiaa eteenpäin aluksi niin, että tarkentaisin tavoitteesi, keskustelisin kanssasi siitä mitä haluat saavuttaa ja milloin, mikä talla hetkellä estää sinne pääsemästä jne. Mika ylläpitää ongelmaa. Nuo asiat pitää selventää.

      Kognitiivinen käyttäytymisterapia (CBT) on psykoterapia missä potilas on erittäin tiiviissä yhteistyössä terapeutin kanssa. Siksi nuo edellä mainitut askeleet, missä suunnitellaan tavoitteet, eli suunta mihin mennään ovat niin tärkeät. Terapeuttina siis suunnittelen yhdessä potilaan kanssa mitä tehdään, jotta tavoitteet saavutetaan. Asiakas ei tee kaikkea työtä, se on 50/50. Aluksi yleensä terapeutti tekee enemmän, koska CBT on aika “tekninen” tieteellinen ja usein hiukan outo viela Suomessa…jopa terveydenhuoltoalan ihmisille.

      Terapiaani (siis CBT) kuuluu olennaisena osana tehtäviä joka viikko. Tehtävät tarkastetaan yhdessä, koetetaan saavuttaa asetetut minitavoitteet, tehdään tarvittavat muutokset, ja laaditaan uudet tehtävät. Tarkoitus on edetä…kohti niitä tavoitteita.

      Kognitiivinen terapia on ns. lyhytterapiaa, yleensä ei puhuta mistään vuosia jatkuvasta hoidosta, vaan kuukausista. Silti silla on kiistatta enemmän, jopa tuhansia, tieteellisesti tutkittua evidenssia sen toimivuudesta useimpiin ahdistushairiohin (mm PTSD), masennukseen, itsetunto ongelmiin jne. kuin millään muulla terapiamuodolla.

      Jos haluat lisää tietoa, niin ota suora yhteys minuun boksin kautta terapia sivullani. Lähetän sitten sinulle kyselyn missä sinulla on tilaisuus kertoa tarkemmin ongelmasta, sen vaikutuksesta, tavoitteista ym. Se ei vielä sido meitä kumpaakaan mihinkään. Jos sitten päätämme aloittaa terapian, niin tiedät aika tarkkaan mitä tulee tapahtumaan ennen kuin aloitamme, ja sitoudumme kumpikin kuukaudeksi kerrallaan.

      Katsohan vielä terapiasivullani olevat kirjoitukseni, hinnat ym. Olen englantilaisen “British Association for Behavioural and Cognitive Psycotherpies” (BABCP) laillistama ja hyväksymä psykoterapeutti, enkä siis kirjoilla Suomessa, joten hoitoni eivät kuulu Kelan piiriin. Ota rohkeasti yhteyttä!

      Terveisin

      Ari

  • Maria

    Reply Reply April 7, 2015

    En kirjoita omalla nimelläni, niin voin tilannetta avata. Paloin loppuun suorittamisen ja työn kuormittamisen seurauksena. Olin perfektionisti. Ja tänään tiedän, että se juontaa lapsuuteen. Eräänä päivänä, kun romahdus tapahtui. En jaksanut tehdä muuta kuin itkeä. Kuvaan astui myös ahdistus, paniikki, pakkoajatukset, unettomuus ja masennuksen tunteet. Olen aikoinaan käynyt läpi kolarin ja väkivaltaisen parisuhteen , missä koin fyysistä väkivaltaa ja ahdistuksen seurauksena alkoi nousemaan mieleeni asioita näistä. Kuin jonkinasteisia takaumia, kun puhuikin terapiassa näistä, nousi koko kehoni ylivireystilaan. Kasvoihin tuli ihottumaa ja oli ihan jännittynyt .Tällä hetkellä koen, että menneisyys on käsitelty. Mutta pahimman “trauman” aiheutti burnout eli tilanne kun minulle kokeiltiin lääkitystä. Mikä lopulta purettiin jo parin päivän jälkeen. Sain rytmihäiriöitä, ajattelin ja pelkäsin että tulen hulluksi ja kuolen, oksensin, äänet helisivät päässäni, ahdistuin ja pelkäsin. Sivuoireet pienellä tipalla olivat aivan kamalat! Itselläni ei siis tästä syystä lääkitystä käytetty. Ja sain viime viikolla huomata että kun keho saa vielä nykyisinkin muistijäljen jostakin mikä muistuttaa tätä tilannetta, jokin minussa laukaisee samoja tunteita, ajatuksia ja pelkotiloja. Saattaa se saada aikaan myös ylivirittyneisyyttä ja sydämen sykkeen nousua. Ajatukset alkavat pyörimään kehää, alan jännittämään vatsaa- vedän sitä sisäänpäin ja tulee masennuksen olotiloja, vihaisuutta, pelkoa, ahdistusta ja samaan aikaan yritän löytää ajatuksissa ulospääsyä tilanteesta, jalat ovat vetelät, hikoiluttaa ja tulee olotila että se on epätodellinen. Olen läsnä, mutta kuin omissa ajatuksissani. Käyn sisäistä taistelua tai oikeastaan keskustelua tunnetta vastaan. Oma terapeuttini eiollut kongnitiivinen terapeutti, kokemusta hänellä kuulema siitä oli. Ja kun itsellä ei ole kokemusta terapeuteista, sitä uskoo mitä sanotaan. Istunnot ovat pääasiassa olleet omaa keskustelua ja analysointia menneistä viikoista. Terpautti lähinnä puutu kelslustelu ja keskustelua tuoden omia kysymyksiä väliin. Ja jouduin tekemään suuren työn itse. Se laittoi minut etsimään ja löysin hyviä keinoja. Viikoittaisesta puhumisesta oli iso apu myös itseni mielestä ja terapeutin mielestä olen toipunut hyvin ja siksi viikottainen loppui ja käyn kerran kuukaudessa tai tarvittaessa yksityisesti .Jäin vain miettimään että jääkö nämä tällaiset piikit läpi elämän kestäviksi jutuiksi? Vai pystyisinkö niiden eteen itse tekemään vielä jotakin? Olen herkkä reagoimaan kehollani, ollut lapsesta asti.

  • Maria

    Reply Reply April 7, 2015

    Ja jatkan vielä, että burnoutin jälkeen nousi pintaan valtava turvattomuuden tunne. Pelkäsin yksin oloa ja omia tunteitani ja ajatuksiani ja aluksi jopa nukkumaan menoa, koska uni ei aina tullut. Aluksi tukeuduin läheisiini ja pikkuhiljaa opettelin olemaan yksin uudestaan . Nykyisin tuo turvattomuus nousee pintaan ehkä näiden “kohtausten” aikana. Ja nykyisin huomaan, että näkemyksissäni on paljon samaa kuin sinun näkemyksissäsi esim pakkoajatuksista . Eli paljon on päästy eteenpäin, lukuunottamatta niitä tilanteita missä omat voimavarat laitetaan koetukselle esim sairauksien tai uusien kriisien myötä. Tällä hetkellä suurin ajatus onkin se, olenko löytänyt tarpeeksi keinoja ja onko asiaan vain tyydyttävä, että tietyt asiat vain ovat näin ja mitä enemmän huomaan selviäväni näistä “piikeistä ” sen vähemmän tunteet saavat suurta vaikutusvaltaa.

  • Ari

    Reply Reply April 12, 2015

    Hei taas Maria,

    se, etta pitaako tilanteeseen tyytya – siis siihen, etta edelleen koet niita ahdistuspiikkeja riippuu siita, miten pahasti se vaikuttaa nyt elmaasi.

    Se, etta assosioit jonkin kokemasi traumaattisen asian – ja kehosi ja mielesi “muistaa” vanhan ahdistusreaktion – aiheuttaen taas ahdistuksen, on toisaalta normaalia, etka ehka koskaan paase siita 100% eroon. Mutta se reaktio minka koet nyt ei missaan tapauksessa saa olla sellainen, joka vaiukuttaa elamaasi haitallisesti tai rajoittavasti. Eli koetu ahdistusreaktio ei saisi tietenkaan olla enaa kovin voimakas…paremminkin ehka “puistatus” kun taas muistuu jokin juttu mieleen. Jos edelleen koet kovaa ahdistusta- ja jopa fyysisia tuntemuksia/muutoksia, niin kuulostaa, etta traumaa ei ole taysin kasitelty.

    Jos se assosiaatio ja ahdistus on kuitenkin lievenemaan pain, niin ei sille mitaan tarvitse valttamatta tehda. Muuta kuin vain parhaansa mukkan “hyvaksya” ahdistuksen tilapainen tunne, vain tarkkailla sita ja antaa sen mennna…talla tavalla vahennat paradoksaalisesti ahdistusreaktion merkitysta itsellesi, ja siten pikkuhiljaa sen reaktion vaikutusta.

    Ari

  • Mimmu

    Reply Reply July 20, 2015

    Olen kärsinyt paniikkihäiriöstä jo useamman vuoden ajan. Välissä oli useamman vuoden oireeton kausi. Elämässä loksahtivat “palaset paikoilleen” noin neljä vuotta sitten. Mutta yht’ äkkiä paniikkihäiriö nosti päätään. Ensimmäinen kohtaus tuli työpaikkahaastattelussa ja siitä alamäki alkoi. Paniikin lisäksi tuli yleinen ahdistuneisuushäiriö. Paniikkikohtaus nosti mieleen kaikki paikat jossa olin ennen saanut kohtauksia ja noidankehä oli valmis. Olen käynyt vuoden kongnitiivisessa terapiassa. Siitä on ollut apua lähinnä ylenpalttiseen suorittamiseeni ja menneisyyden hyväksymiseen. Mutta apua itse paniikkiin ja ahdistukseen en oikein ole saanut. Joskus jopa terapiasakin alkaa ahdistaa.
    Olen lukenut mielenkiinnolla kirjasi ja yllätyin kuinka paljon olen luonut itselleni turvakäyttäytymisiä. Harjoitteet ovat mielenkiintoisia ja varmasti toimivia (kunhan saan itseäni niskasta kiinni ja alan toimimaan).
    Olen aina innolla lähdössä esim seuraamaan urheilutapahtumia, mutta lähtiessä mieleni alkaa kehittämään erilaisia kauhuskenaarioita mitä kaikkea kamalaa minulle voi tapahtua esim sekoan tai pakenen paikalta. Itse tilanteessa jos oloni on rento, tulevat pakkoajatukset mieleeni ja odotan huonon olon/paniikin tulevan (usein tuntuu että kaivan väkisin näitä ajatuksia). Nämä ajatukset ja itseni jatkuva tarkkailu ärsyttävät/masentavat minua ja haluaisin päästä niistä eroon. Mutta kuinka se onnistuisi? Terapiassa kehoitetaan hengittelemään ja siirtämään ajatuksia ympärillä oleviin asioihin (ei oikein toimi).
    Halu nauttia elämästä ilman paniikkia ja ahdistusta on suuri.

    • Ari

      Reply Reply July 20, 2015

      Hei Mimmu,

      kiitos viestista. Ikava kuulla, etta et ole saanut apua viela kognitiivisessa terapiassa siihen paniikkiin. Onkohan niin, etta terapiassa on paneuduttu juuri siihen, miksi suoritat ylenpalttisesti – ja siihen varmaankin liittyvaan itsesi ja menneisyytesi hyvaksymiseen?

      Talloin ehka paniikki on ollut toissijainen ongelma terapiassa. Jos kuitenkin koet sen tarkeaksi, niin kannattaa puhua asiasta terapeutin kanssa.

      Itse, kun olen hoitanut potilaita joilla on vaikeita asioita meneisyydessa, vaikeuksia lahestya ja toisaalta jattaa menneisyys sinne minne se kuuluu, historiaan, hoidan myos akuuttia paniikkia – jos potilas pitaa sita ongelmana jonka haluaa voittaa. Mutta yleensa tallaisissa tapauksissa menneisyyden traumojen hoitaminen ja se muuttaminen, etta suorittaa vimmatusti, on paa-asia joka ensin pyritaan hoitamaan. Ja tama vie aikaa.

      Itse hoidan nykyaan privaatisti ja talloin tietenkin rahakin voi naytella roolia hoidossa: joku haluaa hoitaa terapeutin avulla enemman -ja on valmis maksamaan pitkasta hoidosta, toinen vain sen isoimman ongelman ja sitten koettaa oppimillaan keinoilla itse auttaa itseaan lopuissa asioissa. Sina ehka saat Kelan tulemaa terapiaa? Kysy tosiaan terapeutiltasi tuosta paniikin hoidosta (ja ehka myos yleistyneesta ahdistuniesuudesta, jos sekin on osana)

      Ari

  • Pihla

    Reply Reply December 21, 2015

    Hei, Ari!

    Kuormittava elämäntilanne laukaisee minussa usein ahdistus-/paniikkioireita. Minua kuitenkin mietityttää, miksi kovassa ahdistus-/paniikkikohtauksessa ajatukseni ovat erilaisia kuin yleensä paniikissa. Minä näet koen välillä aivan sietämätöntä, epätodelliselta tuntuvaa eksistentiaalista ahdistusta, ja alan toivoa kuolemaa ennemmin kuin pelätä sitä. Kun tällainen kohtaus tupsahti pari viikkoa sitten, ehdin ohikiitävän hetken ajatella, miten päättäisin päiväni, jos tällainen sietämätön tila jäisi päälle. No, ainahan nämä kohtaukset ovat menneet suht nopeasti ohi, mutta nyt olen jäänyt murehtimaan ja vatvomaan sitä, miten saatoin ajatella kuoleman pakoreittinä. En suinkaan haluaisi koskaan vahingoitaa itseäni, ja nyt olenkin alkanut pelätä, että alan saamaan lisää tuollaisia kauheita kohtauksia ja ajatuksia, jolloin lopulta vaan jotenkin ajautuisin itsetuhoon. Olen tosi ahdistunut ja peloissani. Koen, että tästä on muodostunut minulle pakkoajatus. Pelkään tosi paljon omia ajatuksiani, enkä oikein luota itseeni. Kai tässä on ripaus jotain sekoamisenkin pelkoa mukana. Mutta tavallaan on kauheinta, että olen kokenut tunteita, jotka ovat niin sietämättömiä, että ajatuksiini hiipii jopa itsemurha, vaikka se olisi kyllä viimeinen asia jota koskaan itselleni haluaisin tehdä. Onko paniikissa normaalia saada tuollaisia ajatuksia ja tunteita?

    • Ari

      Reply Reply January 6, 2016

      Hei Pihla,

      Kyllä kovassa paniikissa on nimenomaan tyypillista, etta ajattelet erilailla kuin muulloin. Voi tulla ajatuksia itsemurhastakin – juuri niin kuin sanoit, kyseessä on usein ajatus joka toimii ’pakoreittina’ siitä kauheasta olosta. Tämä voi tapahtua vaikka korkean paikan kammoajalle tai paniikkihäiriöstä karsivalle, vaikkapa korkealla sillalla – voi tulla mieleen äkillinen mielikuva itsestä hyppäämässä alas. Tai kovan ahdituksen aikana ohikiitava ajatus kuolemasta tosiaan tuntuu pakoreitilta…Silti kyseessä ei ole oikeasti halu – eikä vaara toimia ajatuksen tai impulssin mukaan. Tämä siis kun kyseessä on ahdistus. Yleisintä tallainen ajattelu on niillä jotka karsivat pakko-oireisesta häiriöstä (OCD).
      Jos sina koet aika ajoin jotain tämänkaltaista, niin kyseessä on todennäköisimmin ahdistuksen oire.

      Mutta jos samanaikaisesti karsit depressiosta (mita et mainitse), niin suosittelen, että keskustelet psykiatrisiin ongelmiin erikoistuneen ammattilaisen kanssa.
      Lisaksi: kun sanot” alan toivoa kuolemaa ennemmin kuin pelätä sitä”, niin tuo piirre pitäisi selvittää tarkemmin kuin mihin tässä blogissa on mahdollisuus.
      Ongelmasi kyllä kuulostaa nimenomaan ahdistukselta – ja obsessiiviselta ajattelulta, mutta tuo kuoleman toivominen on syytä selventää.(kuoleman toivominen – aika ajoinkin, vaikka paniikin aikana- on aivan eri asia kuin saada ajatuksia tai impulsseja siitä, että päättää päivänsä.) kuitenkin tekstissäsi on selkeä ristiriita toivomisen kanssa: pelästyt noita ajatuksia… Etka tosiaan mainitse, etta olisit karsinyt masennuksesta. No, kuten sanottu, tämä blogi ei ole oikea paikka tarkempaa arviota ajatellen.

      Suosittelen, että otat asian puheeksi psykiatrin kanssa – tai kokeneen kognitiivisen terapautin kanssa, ja jos tulette siihen tulokseen, että ajattelusi on pakkoajattelua niin silloin voit helposti aloittaa työn millä nujerrat ongelmasi. Talloin on mahdollista tehda perusteellinen arvio ongelmastasi. Itsekin teen paljon työtä OCDsta karsivien kanssa (Skypen valityksella) mutta paikkakunnallasi saattaa olla myos kognitiivisia terapeutteja jotka ovat Kelan tukemia.

      Ota rennosti, oli ongelmasi OCD tyyppinen pakkoajattelu (niinkuin luulen) tai piiloileva masennus – tai jokin muu, niin se on voitettavissa!

      Ari

  • Pihla

    Reply Reply January 6, 2016

    Kiitos vastauksesta, Ari!

    Luulenpa, että minulla on tuo pakko-oireinen häiriö, sillä minulla on ollut ahdistuskausia erilaisine pakkoajatuksineen jo lapsesta saakka. Ehkäpä tuo “kuoleman toivominen” oli vähän liian radikaalisti sanottu. En niinkään toivo kuolemaa edes paniikissa, vaan koen sen tosiaan hetkellisesti pakoreittinä. Ja tätä sitten suren ja vatvon myöhemmin. Mutta kiitos sinun, nyt voin tuon vatvomisen varmaan unohtaa.

    Muistan kyllä varhaisteininä, kun minulla oli tällainen samanlainen kausi, tunteneeni oloni masentuneeksi. En oikein halunnut elää enkä kyllä kuollakaan. Silloin en tosin käsittänyt, että kärsin ahdistuksesta ja paniikista, joka menee ohi. En myöskään uskaltanut puhua kenellekään ajatuksistani, mikä tietysti lisäsi ahdistustani. Sen muistan, että aloin pelätä, että jotenkin unissani sekoan, ja hyppään parvekkeelta tahtomattani. Jos menin jonnekin yökylään, tarkkailin parvekkeen ja maan välimatkaa. Jos vaikutti siltä, että en kuolisi, vaikka hyppäisinkin unissani, olin hyvin helpottunut.

    Aion kyllä hakeutua terapiaan, jotta saisin vähän selvyyttä tilanteestani.

    Kiitos sinulle valtavasti tästä blogista. Siitä on ollut minulle, ja ilmeisetsi monelle muullekin, valtavan suuri apu. Mukavaa alkanutta vuotta!

Leave A Response

* Denotes Required Field