Miksi yritykset päästä psyykkisestä pahasta olosta, kuten depersonalisaatiosta, masennuksesta ja ahdistuksesta vain pahentavat oireita?

sokkona

Onko kurja olo? Oletko masentunut tai ahdistunut? Koetko epämiellyttäviä oireita, missä keho ei tunnu omalta, tai pelkäätkö omia ajatuksiasi tai oireitasi? Jos käyt läpi jotain edellä mainituista olotiloista, niin on täysin ymmärrettävää, että koetat epätoivoisesti päästä eroon oireista, ajatuksista, kokemuksista ja peloista.

Ikävä kyllä minun on kerrottava jotain mikä on yksi psyykkisten ongelmien paradokseista:

Sinun ankarat ponnistelusi päästäksesi pahasta olosta eroon todennäköisesti pahentavat oloasi, ja pitävät yllä juuri siitä mistä koetat päästä eroon.

Miten niin?

Ajattelehan vaikka masennusta, sosiaalista jännittämistä, ujoutta, surua jonkin menettämisestä…Pääsetkö pahasta mielestä tai ahdistuksesta eroon keskittymällä ajattelemaan ongelmaasi? Jos pelottaa mennä joukkoon seurustelemaan – johtuen sosiaalisesta jännittämisestäsi- niin se, että pyörittelet pelkäämääsi sosiaalista tilannetta mielessäsi, miettien omaa ”huonouttasi”, ja mahdollisia selviytymisstrategioita vain saa sinut entistä jännittyneemmäksi ja ahdistuneemmaksi jo ennen kuin menet kotoasi minnekään. Kun sitten pitäisi olla sosiaalinen ja seurustella, tai edes sanoa jotakin, niin olet jo valmiiksi nostanut ahdistuksesi taivaisiin, etkä pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin itsesi ja oireittesi tarkkailuun.

Tai jos olet masentunut niin keskityt masentuneisiin ajatuksiisi ja oireisiisi, kuten siihen, että ei ole energiaa, ei motivaatiota jne. Alat vähitellen ajatella, että depressio pilaa koko elämäsi, keskityt ajattelemaan erilaisia piirteitä siitä, miten kurjaa elämäsi tulee olemaan ja siten lisäät toivottomuuttasi. Yhtäkkiä masennuksesta itsestään on tullut syy masentua lisää.

Samoin käy kaikkien psyykkisten ongelmien kanssa. Jos koet depersonalisaatioon liittyviä ”outoja” tuntemuksia, kuten epätodellisuuden tunnetta, itsestä vieraantumista, tai maailma näyttää vieraalta ym…alat sitten tolkuttomasti selata intranetiä saadaksesi vastauksia kysymyksiisi, epäilet aina vain enemmän, että sinussa on jotain vakavasti vialla. Pian et muuta enää ajattelekaan kuin noita oireita. Kun sitten vielä luet jostain keskustelupalstalta, että joillakin depersonalisaatio oireet ovat jääneet pysyviksi, niin pelkäät suunnattomasti, että et ikinä pääse eroon ongelmasta. Ajan myötä talla tavalla pelkosi vain lisääntyy, vaikka vilpitön tarkoituksesi oli hakea vastauksia ja varmistelua siitä, että olet kunnossa.

Obessiivisia pakkoajatuksiaan vihaava koettaa epätoivoisesti olla kokematta noita ajatuksia, mutta näin vain lisää pelkäämiään ajatuksia. Hän – tajuamatta että tämä paradoksi tapahtuu- alkaa märehtiä pelkäämiään ajatuksia ja mielikuvia päässään lähes tauotta. Kohta hän tarkkailee kaikkia merkkejä mahdollisesta ”sekoamisesta”, ahdistuu entisestään…ja pelkää omia ajatuksiaan aina enemmän.

Tämä kaikki tapahtuu, koska olet mielessäsi päättänyt, että pahasta olosta on pakko päästä eroon – ja keskityt oloosi. Mutta, kuten todettu: märehtiminen, ongelmaan keskittyminen vain pahentaa tilannetta. Psyykkiseen ongelmaan keskittymällä et oikeasti ratkaise mitään. On aivan eri asia keskittyä johonkin ratkaistavissa olevaan käytännön ongelmaan. Jos sinulla on huono kunto, niin kuntoilun aloittaminen on ratkaisu. Silloin voi keskittyä ratkaisuun. Mutta jos ongelma on henkisesti paha olo, niin keskittymällä siihen ongelmaan et oikeasti tee mitään – paitsi pahennat oloasi.

Kuitenkin masennuksesta, depersonalisaatiosta ja muista psyykkisistä ongelmista pääsee eroon.

Yksi CBTssa (kognitiivinen ja käyttäytymisterapia) käytetty menetelmä – toki alkuun vaikealta tuntuva strategia – on tämä:

sen sijaan, että koetat väkisin päästä ongelmastasi eroon siihen keskittymällä, keskityt siihen mitä voit tehdä – ongelmasta huolimatta. Emme siis keskity tunteeseen, tai oireisiin, tai edes pelottaviin ajatuksiin, vaan yksinkertaisesti laadimme aktiviteettiohjelman jo silloin kun vielä koet noita oireitasi. Asioiden tekeminen ei silloin tietenkään tunnu houkuttelevalta, tai ne voivat pelottaa, tai voi olla, että tuntuu vain liian raskaalta. Silti ne tehdään. Aktiviteetit pitää tietenkin suunnitella niin, että ne on mahdollista tehdä, ei liian vaikeaa, mutta silti sellaista mikä pakottaa sinua hiukan – sinnepäin minne haluaisitkin mennä, jos sinulla ei olisi ongelmaasi.

Toinen strategia (kognitiivinen) on se, että opit, että kaikki ajatuksesi ja pelkosi omista oireistasi ja kokemuksistasi eivät oikeasti ole puhdasta faktaa.

Yksi menetelmä on se, että opit hyväksymään erilaisia tunteita, niitä tuomitsematta, samalla kun keskityt siihen, millaisia oikeat elämäsi arvot ovat. Tätä vaihetta nimitetään hyväksyntä- ja omistautumisvaiheeksi, tai terapiaksi.

Kaikki edellä luetellut menetelmät ovat osa CBTta ja ne linkittyvät toisiinsa. CBTn tehokkuus on todistettu lukuisissa tieteellisissä testeissä, ja ihmiset pääsevät näillä ”paradoksaalisila” menetelmillä eroon kaikenlaisista elämää rajoittavista ongelmista, kuten juuri masennuksesta, sosiaalisesta ahdistuksesta, paniikkihäiriöstä, pakko-oireisesta häiriöstä ja depersonalisaatiosta.

Koeta itseksesi hiukan miten se, että alat tehdä asioita – tunteesta huolimatta- vaikuttaa oloosi.

Tai, jos haluat kokeilla mitä CBT terapiana, kokeneen terapeutin antamana, voi tehdä, niin ota yhteyttä ”Varaa terapiaa” tabin kautta.

Terapiaa

52 Comments

  • Harri

    Reply Reply September 28, 2015

    Hei!!
    Toi viestissäsi oleva linkki kuvasi tosi hyvin oireitani. Kaikki netistä luetut asiat ja ne negatiiviset kommentit ja kaikki mahdolliset lääkärissä käynnit osuvat omalle kohdalle ja sit varmaan tämä pakkoneuroosi lisäksi pitää yllä tätä vaivaa?
    Missä pidät vastaanottoasi? Ja miten sinuun saa yhteyttä/ Varata käyntiaikaa. Voisin tulla keskustelemaan jos se vastaanotto ei ole kauhean kaukana.Itse asun pääkaupunkiseudulla!
    Kiitos etukäteen!

  • Jaana

    Reply Reply September 28, 2015

    Hienoa kun mainitsit kirjoituksessasi tuon internetin! Monien tarkoitus on hakea tietoa ja saada vertaistukea… mutta valitettavasti keskustelupalstoilta ei saa kuin lisää diagnooseja. Älä vertaa itseäsi muihin,se on tärkeä opetus minkä itse olen paniikkihistoriani aikana saanut. Kukaan meistä ei voi tietää tarkalleen toisen historiaa,elämäntilannetta tai muita vaikuttavia asioita…

    • Ari

      Reply Reply October 4, 2015

      Hei Jaana, mukava aina kuulla sinusta, sinulla on raikkaita ajatuksia ja kyky ajatella…

      tuo vertaistuen hakeminen on itse asiassa yksi pahimpia -mita tahansa- ongelmaa ylla pitavia asioita…mutta se on niin herkka alue, etta siihen on mahdoton puuttua naissa blogiteksteissa – tai varsinkin vierailemalla missaan sellaisessa vertaistukipalstassa. Kerran toisensa jalkeen olen huomannut – samoin kuin potilaani- etta keskustelupalstoilla saa tosiaan vain vetta myllyynsa…eika yleensa keinoja siihen miten asia/ongelma voidaan voittaa…monesta tuntuu vain jotenkin asianmukaiselta jakaa kauhukokemuksia -ja auttaahan se jossain maarin kun huomaa, etta muillakin on kauhukokemuksia, ja se tietenkin, etta joku aina ymmartaa…mutta se mika itseani turhauttaa niissa palstoissa on aina sama: miksi ei kenellekaan tule mieleen, etta esimerkiksi paniikkihairio voidaan oikeasti voittaa..? Toki paljolti syyna on suomalainen laakekeskeisyys joka saa aikaan sen, etta ongelmia ei edes yriteta voittaa -vaan tukahdutetaan osa tunteista…ja karsitaan. Yksi asia on viela suomalainen skeptisyys: jos joku ehka voisi oikeasti tehda muutoksen -ja auttaa, niin siita ei saa kuitenkaan kertoa…koska suomalainen epailee heti jos joku kertoo itsestaan hyvia asioita…joten on paras pitaa matalaa profiilia.

      Kiitos tosiaan vististasi, mukava huomata, etta joku osaa ajatella ihan omilla aivoillaan.

      Otahan rennosti,

      Ari

  • NP

    Reply Reply September 30, 2015

    Hei! Kiitos loistavasti blogista. Moneen kertaan on tullut luettua, ja täältä löytämäni helpotuksen tunne on usein ollut suunnaton. Teet upeaa upeaa työtä! Ala-asteen loppupuolella sain rinnalleni (ilmeisesti) paniikkihäiriön. Sain erittäin epämiellyttäviä tuntemuksia isoissa ihmismäärissä, ja monesti luokassa paniikki iski ja oireita olivat hikoileminen, punastuminen, sydämen hakkaaminen, ja halu paeta paikalta. Vuosia kamppailin ongelmieni kanssa omin keinoin tietämättä tarkemmin mistä yli kyse. Säälittää nyt miettiä sitä 12-vuotiasta nuorta tyttöä joka otti ulkoa lunta käsiin ennen aamunavausta suuressa salissa, -ihan vain rauhoittaakseensa itseään. Vaiva kuitenkin poistui, ja olin 3-4vuotta oireeton. Lukion viimeisellä luokalla elämään astui kuitenkin yleistynyt ahdistuneisuus, ilman stressaavaa elämäntilannetta tai muuta hyvää syytä. Ongelmani olivat unettomuuksineen ja pelkoineen vielä enemmän elämää rajoittavammat, ja pääsin keskustelemaan psykologin kanssa aina kun tarvitsin. Hoitosuhdetta ei kuitenkaan syntynyt, mutta vuoden aikana oireeni häipyivät ja opin hallitsemaan niitä. Mahtava huomata että ei sitä seonnut tai sairastunut skitsofreniaan vaikka kuinka pelkäsi. 😀 Nyt ylioppilaaksi valmistuttuani muutin Tampereelle, mikä oli sinänsä mukava muutos. Kuitenkin “ikivanha” vaiva palasi, nimittäin paniikki. Kamala ahdistus sekä punastuminen/sen pelko iskee kaupan kassalla, ravintoloissa, monissa julkisissa paikoissa joissa ollaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Tiedän kuitenkin mistä on kyse, ja altistan itseäni “pahalle ololle” päivittäin. Eikös se ole ratkaisu tähän? Keskusteluapua en enää saa, enkä kuulu opiskelijaterveydenhuoltoon. Olen kuitenkin luottavaisin mielin, sillä ennenkin sama vaiva hellitti. Motivaationi päästä näistä vaivoista eroon on valtava. Kuitenkin kauhua tuottaa se että töitä etsiessäni tarjolla on lähinnä asiakaspalvelutyötä, niin miten selviän siitä kun asiakkaanakin oleminen tuottaa niin vaikeuksia! Siitä pitäisin kumminkin, mutta paniikkin ollessa läsnä tilanne on toinen.. Punastuminenkin ja siitä ahdistuminen on yksi niin valtava energiasyöppö! Kiitos jo kovasti mikäli vastaat. 🙂 -NP

    • Ari

      Reply Reply September 30, 2015

      Hei vaan NP, kiitos kiitoksista, niitä kun saa, niin muistaa, että miksi naita juttuja tänne väsäilee!

      Tervetuloa Tampereelle, itsekin muutin tänne kolme viikkoa sitten!

      Tosiaan varmaankin aivan sydäntäsärkevää ajatella sittä 12 v tyttöä joka otti lunta rauhoittuakseen….käytän terapiassa joskus sellaista mielikuvaharjoitusta, missä potilas siirtyy ajassa taaksepäin ja tapaa oman itsensä lapsena – ja hiukan keskustelee myötätuntoisesti lapsen kanssa siitä, mitä lapsi pelkää…erittäin tehokas menetelmä silloin kun ihminen on oppinut olemaan hyvin itsekriittinen.
      Näyttää, että ehkä yksi ahdistuksesi piirre on ns. ”sosiaalinen ahdistuneisuus ”…Olisiko niin, että yksi paniikkiasi nyt ylläpitävistä tekijöistä on se, että pelkäät toisten tuomiota? Jos pelkäät punastumista, niin mitä se sinulle merkitsee, jos punastut? Koitko lapsena jotakin kiusaamista punastumisen – ja muiden oireiden – takia? Vaikka et olisi kokenut kiusaamistakaan, niin jo se, että opit pelkäämään noita oireita on saattanut saada aikaan sen, että olet oppinut reagoimaan pelolla – ja ahdistuksella sellaisiin tilanteisiin, missä saatat punastua. Tästä taas seuraa se, että koet aina punastuvasi kun kasvoja kuumottaa mikä taas tapahtuu heti, kun ahdistut.

      Hienoa, että olet jaksanut altistaa itsesi kohtaamaan pelkosi. Yksi mieliajatuksiani on;
      ”do the thing we fear; and the death of fear is certain”
      Olet toiminut periaatteessa oikein. Tässä on vain yksi pikku snagi, joka koskee nimenomaan sosiaalista ahdistusta: altistus pelkästään, vaikka kuinka rohkeasti tehtynä ei ehkä riita, jos tulkitset punastumisen ja muut ”sosiaaliset” oireet pahoiksi…ja jos myös samalla uskot, että ne oireet ovat niin pahat, miltä ne tuntuvatkin…kun tulkitset niitä niin, silloin altistus ei aina tu uutta informaatiota, koska käsittelet pelkojasi paasi sisällä, sen sijaan, että saisit uutta tietoa ulkomaailmasta, siitäs mitä todella tapahtuu…tämä (pään sisäinen tiedon käsittely) on siis ongelmallista nimenomaan sosiaalisessa ahdistuksessa. Yksi yksinkertainen temppu mita voit ehka koettaa on: kiinnitä tavallista enemmän huomiota muihin ihmisiin, tarkkaile heidän vaatetustaan ym…
      Toinen tehokas tapa lopettaa esim. punastumisen pelko on sellainen mitä käytän terapiassa: videoimme sinut…ja opimme, mutta tämä temppu vaatii kokeneen terapeutin.

      Tämä nyt pikaisesti, nyt alkaa terapia, joten hei vaan.

      Ari

  • Tirppa

    Reply Reply October 1, 2015

    Heippa ja kiitos taas hyvästä kirjotuksesta! Olen saanut paljon apua kyllä näistä teksteistä, ja vaikka paljon on vielä ahdistuksen kanssa työtä jäljellä niin tuntuu että suunta on oikea. Kysymykseni on kuitenkin tämä: Kannataako minun olla huolissani epätodellisesta olostani, kun aivan mahtavan, ahdistusvapaan päivän jälkeen iski yhtäkkiä aivan mahdoton epätodellinen olo; olin hetken sellaisessa mielentilassa, että ei tämä elämäni ole totta, kaikki on varmasti unta. Pelästyin oloani ja sain siihen päälle pahemman ahdistuskohtauksen kuin mitä olen saanut nyt pitkään aikaan. Pelon seurauksena etsin netistä kaikki mahdolliset vastaukset siihen, voiko ihminen tietää olevansa menossa psykoosiin, joka näin jälkikäteen kaduttaa. Tiedän että ihminen ei yleensä tiedä olevansa psykoosissa kun sellainen iskee, mutta olin eilen jo hetken vakuuttunut tämän kaiken olevan unta, ja silti pelästyin että sekoan… Sain kuitenkin itseni rauhottumaan keskittymällä muihin asioihin, mutta pelkään edelleen että todellisuudentajuni hämärtyy. Seuraava psykologi-aikani on vasta kahden viikon päästä ja en tiedä mitä tehdä… Kannattaisikohan tässä nyt olla oikeasti huolissaan kun todellisuus alkaa hämärtyä, vai koittaa hyväksyä oireet ja keskittyä muuhun? En tiedä olisiko parempi pysyä poissa kaikilta nettisivuilta vai rohkeasti etsiä vastauksia…

    • Ari

      Reply Reply October 4, 2015

      Hei Tirppa,

      En tietenkään voi tallaisen lyhyen kommentin perusteella – ja ilman perusteellista arviointia- tarkkaan tietää, minkälaisista ongelmista kärsit, mutta silti voin vastata ainakin osittain kysymykseesi.

      Kysymysesi ydin on kai: ” Kannattaisikohan tässä nyt olla oikeasti huolissaan kun todellisuus alkaa hämärtyä, vai koittaa hyväksyä oireet ja keskittyä muuhun”

      Voit varmaankin itse vastata tähän..:

      Onko koskaan tullut tilannetta, että huolissaan oleminen on jollain lailla auttanut? Tai onko huolissaan oleminen koskaan oikeasti ratkaissut mitään ongelmaa?

      Huolissaan oleminen ei ratkaise mitään. Se on vain ylimääräinen stressi mielelle joka on jo muutenkin rasittunut.

      Eli, jos minä siis vastaan, niin sanon:

      Ei, ei todellakaan kannata olla huolissaan. Epätodellisuuden tunteet ovat osa ahdistusongelmaa. Mutta syistä jotka selviävät syvemmin varsinaisessa terapiassa en enempää koeta vakuutella asiaa sinulle. Totean vain: jos vakuuttelen sinulle asiaa, niin sekin pahentaa pelkoasi…Paras tapa selvitä on vain hyväksyä oireensa, eikä koettaa tehdä niille mitään. Ei ainakaan hakea netista vastauksia…

      Joten ala tappele tilaasi vastaan. Anna oireiden tulla. Tilaa tarvitessasi terapiaa auttamaan tässä, mutta älä loputtomasti myöskään keskustele asiasta psykologinkaan kanssa…se vain pitää yllä pelkoasi…

      Terkuin
      Ari

  • Sarita

    Reply Reply October 5, 2015

    Olipa piristävät kirjoitukset Arilta! Siis siinä mielessä, että ne antoivat “luvan” olla lukematta keskustelupalstoja ym. Itselläni niiden lukeminen aiheutti nimittäin todella paljon ahdistusta. Ajattelin jopa niin, että minussa on joku vika, kun reagoin noin. En saanut itselleni sopivaa hoitoa (lääkereseptejä tuli kyllä helposti) ja hädissäni sitten etsin apua netistä. Mutta se ahdistuksen, hädän, masennuksen määrä, joka siellä oli, lamaannutti minut. Minua jopa patisteltiin etsimään apua näiltä eri keskustelu ja tukipalstoilta. Kävin aikoinaan yhden kerran eräässä vertaistukiryhmässä ja ahdistuin siitä tavattomasti. Siellä kilpailtiin siitä kellä on pahimmat oireet ym. Olisin kaivannut rohkaisua ja apua miten selvitä eteenpäin. En mennyt toista kertaa. Olen kokenut itselleni paljon hedelmällisemmäksi ryhmät, joissa on “terve” tunnelma ja kannustava. Missä ei pyöritä pahassa olossa, vaan innostetaan. Ihan tuiki tavallinen jumpparyhmä tai taideryhmä. Mutta tämä on vain minun kokemukseni.

    Minulla kävi niin, että monet käynnit psykologilla lisäsivät pelkoja. Kun samoista asioista puhuttiin kerta kerran jälkeen, niin ne jämähtivät päähäni. Jos en jotain kokenut ongelmana, niin se muuttui ongelmaksi, kun psykologi totesi sen olevan ongelma. Tuokin huomiosi, että liika on liikaa tuossakin, helpotti minua. Luulin olevani tässäkin aivan vääränlainen, kun minua alkoi ahdistamaan samojen asioiden vatkaaminen. Kiitos tuon esille tuomisesta tosi paljon!!!!

    On todella tärkeää, että tuo näkökulma, että kaikenlaiset blogit. ym eivät olekaan hyvästä, tuodaan esiin. Minua ainakin helpotti tavattomasti, kun luin Ari sinun kirjoituksesi. Eihän minussa olekaan vikaan!

  • yksi hupsahtanut

    Reply Reply October 5, 2015

    Hei, Ari! Hieno blogi ja ihailtavaa, että olet jaksanut paneutua moniin blogisi kommentteihin oikein ajatuksella! Tähän minun on pakko kommentoida, nimittäin minun ongelmani on juurikin tämä. Minulla on taipumus vatvoa asioita ja yrittää löytää niihin ratkaisu vaikka väkisin. Minulla on ollut elämäni aikana monenlaista neuroosia ja melkein kaikki olen onnistunut voittamaan. Viimeisempään tarvitsin lääkityksestä apua, sillä se meinasi jumittaa minut täysin. Jotenkin kuitenkin uskon, että lääkityksellä oli enemmänkin ns. lume-vaikutus. Opin ajattelemaan, että lääkitys poistaa ajatukseni ja kun luotin siihen niin vakaasti, että asia korjaantuisi, helpotti myös vatvominen ja sitä kautta neuroottisuus.Samaan aikaan kuitenkin uskoin, että, kun lopetan lääkityksen, palaavat neuroositkin. Noh, Kun lopulta purin lääkityksen, aloinkin entistä enemmän vain tarkkilla reaktioitani ja pamahtikin päälle aivan uusi neuroosi. Kaduttaa mielettömästi, että suostuin lääkitykseen aiemmin, sillä opin ajattelemaan typerästi,että pilleri ikään kuin suojaisi minua tältä taipumukselta ja että asiat koko ajan vain parantuisivat kun popsisin pillereitä, eikä minun tarvitsisi vaivata mieltäni neurooseilla niin paljon. Tiedän että tätä mielenvoimaa voisi käyttää toisinkin päin,mutta toistaiseksi en vielä ole siinä onnistunut. Tällä hetkellä pohdin kovasti sitä, minkälainen on normaali tapa katsoa silmiin ja että miten se ei tuntuisi vaivaannuttavalta. Kuulostaa todella hassulta minunkin korvaani, sillä olin tottunut pitämään itseäni ekstroverttinä, enkä todellakaan edes pohtinut moisia! Oli ihan luonnollista ja rentoa jutella melkeen kenen tahansa kanssa ja keskustelut olivat suurin iloni tuolloin. Nyt käytän kaiken vapaa-aikani melkeempä googlettamalla ohjeita hyvään ja normaaliin vuorovaikutukseen, silmiin katsomisen sääntöihin yms. Hitto, kun vain tietäisi, miten oppisin olemaan taas vanha itsevarma oma itseni, enkä pohtisi asioita näin hupsusti. Olen itsekin aivan ulalla. Pitäisi varmaan aloittaa lopettamalla googletus, opusten lukeminen ja jatkuva moodi “minä harjoittelen” pois. 😀

    • Ari

      Reply Reply October 9, 2015

      Morjes ’hupsahtanut’

      Joo, kyllä suosittelen, että aloitat kieltämällä itseltäsi kaikenlainen googletus ja opusten lukeminen – ylipäänsä kaikki varmistelu. Aluksi tulee olemaan rankkaa, kun tuntuu, että pitäisi ainakin se ja se yksi juttu käydä katsomassa…mutta jos sinnittelet, niin tuo pakottava tarve alkaa käydä lievemmäksi.

      Olet todennäköisesti oikeassa lääkityksen suhteen. Lumevaikutus on ainakin 50%, ja se loppukin 50% missä lääke auttaa tulee siitä, että ne – oikeasti luonnolliset ahdistuksen oireet- koetaan lievempinä. Talloin piilevä turha pelko ei oikeasti tule käsiteltyä ja se sitten taas nostaa päätänsä kun lääkitys lopetetaan…saattaa kyllä hakea uusia ilmenemismuotoja – siitä erilaiset ’neuroosit’ ja ahdistukset.

      Kiitos muuten kiitoksista tämän blogin pitämisestä. Tosi asia on, että en enää kauaa jaksa pitää tätä tallaisena avoimena forumina – loppuvat resurssit. Jatkan vielä jonkin aikaa, mutta piakkoin joudun muuttamaan tämän suljetuksi – pientä maksua vastaan…jolloin vastailen maksaville jasenille..se on silti lähes ilmainen tilaisuus kenelle tahansa saada koulutetun ja kokeneen CBT terapeutin arvioita ja neuvoja.

      Otahan rennosti,
      Ari

  • Jaana

    Reply Reply October 11, 2015

    No eikös suurin osa psykoosiin menemistä ihmisistä omaa jonkinasteista huumeiden, lääkkeiden tai alkoholin liika käytön tai väärinkäytön taustaa. Itse tiedän neljä ihmistä, jotka ovat lähimmälle “hullujen huoneella” olleet hoidossa. Kahdella näistä oli alkoholiongelma, kahdella lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttöä. Harvemmin (Ari voi vastata voiko koskaan) kukaan huomenna aamulla herätä ja pimahtaa ilman tällaisia tekijöitä? nämä taustatiedot jätetään useasti kertomatta joko niiden tietämisen puutteen vuoksi tai muuten vain.. Paniikki ei ole mielenterveysongelma (tämä on Arin viisaus, kiitos tästä) ja lääkärit tekevät diagnoosit… Harva kirjoittaa keskustelupalstalle kun asiat menevät hyvin. Se on paikka missä valitetaan kun kaikki menee huonosti!! Jokainen terve ihminen löytää itsestään useiden fyysisten sairauksien oireita kun lääkärikirjaa lukee. sama pätee psyykkisiin sairauksiin…

    Kaikki nämä 4 osastolla ollutta elävät tällä hetkellä tavallista elämää, kun ovat korjanneet nuo huonot tapansa. Psykoosi on hoidettavissa ja sitä saatetaan hoitaa nykyään jopa avohoidossa (kertonut mt-hoitajani)

    Minä olen parantunut paniikista jo kerran. Sain sen uudelleen (tein sen peloissani itselleni ongelmaksi) ja nyt olen puoli vuotta elänyt taas sen kanssa. Joskus tulee kohtaus, joskus ahdistus (joka voi sitten ottaa päähän ja laittaa itkemään) mutta olen onnistunut taistelemaan itselleni 6 viikkoa paniikitonta aikaa. Olen tehnyt töitä sen eteen; käynyt mt-hoitajalla, tehnyt altistuksia ja pitänyt päiväkirjaa, opetellut rakastamaan ja huolehtimaan itsestäni. Tämä kaikki vaikka vielä keväällä hulluksi tulemisen pelko oli niin kova, että olin jo valmis lähtemään hoitoon vapaaehtoisesti 😉

    • Ari

      Reply Reply October 12, 2015

      Hei Jaana,

      Olet oikeassa, etta aika monelle on iskenyt ensimmäinen psykoosi kaman/päihteiden liikakäytön seurauksena.
      Psykoosin aiheuttajia on tietenkin pitkään tutkittu, ja esitetty erilaisia teorioita: geneettinen herkkyys, stressi (johon voidaan lukea päihteiden käyttökin), ulkoiset tekijät ja stressi, ympäristö (esim. perhe missä omaisen/huoltajan psyykkisen sairauden takia turvattomuutta)…joten tekijöitä on paljon, mutta yleensä ollaan yhtä mieltä, etta psykoosi – jos se tulee – on seuraus em. asioiden kombinaatiosta. Ja toisaalta yksikin tekijä noista – jos sitä on aivan liikaa, voi yksinään olla riittävä tekijä laukaisemaan psykoosi. Päihteet ovat monelle se tekijä, mutta moni sairastuu myös psykoosiin ilman päihteitä, kun noita muita tekijöitä on liikaa.

      Joo, en ole minäkään koskaan kuullut kenestäkään joka olisi ilman monia tekijöitä vain yhtäkkiä sairastunut psykoosiin. Tosin olen hoitanut useitakin jotka sairastuivat psykoosiin vain yhden ainoan jointin poltettuaan, joten kyllä se siinä mielessä joskus iskee nopeastikin.

      Todella hienoa, etta olet rohkeasti auttanut itseäsi paniikin suhteen – ja jo toiseen kertaan! Olet hyvä esimerkki monelle! Kiitos myös kommenteista!
      Ari

  • Et

    Reply Reply October 12, 2015

    Hei
    Tuossa sinun viiden askeleen ohjelmassa pitäisi nimetä mitä pelkää. Entä kun en tiedä mitä pelkään!!! Kohtaus saattaa tulla ihan yllättävässä paikassa, kuten mökillä viime kesänä, kaikkiaan minua ahdisti 3 päivää putkeen. Se loppui kun päästiin mökiltä pois. Eikä mökillä olo ole ennen aiheuttanut mitään. Nyt en ole mökillä sen jälkeen käynyt.
    Kohtauksen saan myös sairaalassa, vatsatauti aiheuttaa niin hirvittävän kohtauksen että pelkään jo valmiiksi. Viimeksi paha kohtaus kesti monta päivää ja loppu vasta kun pääsin kaverin luo pariksi päiväksi, oman perheen seurasta ei ahdistukseen mitään apua.
    Tässä vain muutama esimerkki… Miten voi määrittää mitä pelkää kun kohtaukset tulee milloin missäkin ja kestää monta päivää putkeen?????
    Asiantuntioiden apu on tähänasti ollut vain sitä että, opettele sietämään niitä, ei he osaa auttaa.

    • Ari

      Reply Reply October 12, 2015

      Hei,

      Hankala ja varmasti turhauttava tunne, kun ei tiedä mitä pelkää…ja silti pitäisi pelko kohdata…Sattuu itse asiassa aika useinkin, etta pelon aihe on vaikea tunnistaa. Juuri siksi ohjelmassa ensimmäinen askel on huolellisesti tarkastella tuoreita paniikkikohtauksia – ja koettaa päiväkirjaa pitämällä tunnistaa se, mitä tuli pelätyksi. Päiväkirja on tarkoitus täyttää mahdollisimman tuoreeltaan, silloin kun vielä ahdistaa. Jos päiväkirjan täyttää vasta joskus jälkeenpäin, niin usein käy niin, etta ei muista paljoakaan siitä mitä pelkäsi. Olen tämän huomannut monta kertaa potilaitteni kanssa. Jos siis et ole täyttänyt päiväkirjaa tähän tapaan, niin koetapa tätä.

      Yksi pelkosi aihe on kyllä aika ilmeinen: pelkäät itse paniikkikohtauksiasi. Paniikkikohtaukset olivat varmaan jossain vaiheessa toissijainen pelko, mutta siitä on ehkä tullut nyt jopa ensisijainen – eikä se ole mikään ihme: paniikki ja yleensä kova ahdistuspiikki on kyllä riittävän epämiellyttävä kokemus. Jos pelkäät paniikkia itseään, niin tietenkin sen pelko seuraa sinua eri paikkoihin. Sen voittamiseksi voi suorittaa ne samat perusaskeleet mitä kurssissa selitetään –tosin voi olla hiukan haastavampaa.

      Jos mikään ei auta, etkä päässe kunnolla tarkastelemaan mitä pelkäät, niin kannattaa ottaa yhteyttä kokeneeseen CBT (KBT) terapeuttiin… Ikävä kyllä CBTn yksi – näyttöihin perustuva ja toimiva- peruselementti on juuri tuo, etta oppii sietämään ahdistusta, eli ainakin jossain määrin se, mitä asiantuntijat ovat sinulle kertoneet… 😉 mutta ei se ole ainoa tekijä, ja sitä altistusta voi tehdä monella tavalla…

      Tsemppiä vain,
      Ari

  • Santtu

    Reply Reply October 13, 2015

    Kiitos tästä blogista, Kiitos kirjoituksista, kiitos kaikista vastauksista ja ennen kaikkea paneutumisesta jokaiseen yksilönä! Kiitos jonnekin ylös, että Sinunlaisiasi on olemassa. <3 <3

    • Ari

      Reply Reply October 18, 2015

      Mitas tuohon voi muuta sanoa, kuin: kiitos itsellesi Santtu rohkaisevista sanoista!

      Ari

  • Jaana

    Reply Reply October 16, 2015

    Nyt seuraa Ari mielenkiintoinen kysymys. Olin kuusi viikkoa ilman kohtausta… Tapasin erään harrastuksen myötä uuden tuttavan. toisella kertaa kun hän kävi meillä, sain paniikkikohtauksen illalla… Pari viikkoa tämän jälkeen menin hänen luokseen ja istuinkin kahvipöydässä sydän jyskyttäen niin, että ajattelin sen tulevan rinnasta ulos. Voiko joku ihminen aiheuttaa kohtauksia… Satuin vaan tänään huomaamaan yhteyden näissä päivissä ja se oli tuo yksi ja sama uusi tuttavuus. Pitkä stressi jakso alkaa helpottamaan joten kaikki voi olla aivan sattumaa. Ihmettelen vain miksi kuuden viikon vapauden jälkeen paniikki iskee taas näin tiheään. ja viimeisin tuli voimalla…

    • Ari

      Reply Reply October 18, 2015

      Ihminen tuskin sinulle mitään kohtausta aiheutti. Mutta kylläkin ehkä oma tulkintasi tilanteesta.
      Paniikkikohtauksen saaminen sinallaan ei ole mikään aihe huoleen. Sehan on vain kova ahdistuspiikki, ja voi johtua monesta syystä. Luultavasti olit kuitenkin stressaantunut tuon uuden ihmisen läsnäolosta ja erityisesti halusit olla saamatta paniikkikohtausta – jolloin ikävä kyllä oikein kutsuit sitä. Toisella kertaa sitten monitoroit itseasi ja loit edelleen talla tavalla paniikkia.
      Ahdistus on aina osa elämää, mitä paremmin tämän hyväksyy, sitä vähemmän se ahdistus sinua vaivautuu häiritsemään…paniikkikohtaukset tosin ovat turhia ja se, että niitä saat kertoo siita, että yhä itse asiassa pelkäät niitä. Mutta voivat olla kohdallasi pää-asiassa vain sisäisen stressin tuote niin kuin yllä höpisin.

      Ari

  • Paniikkihäiriöstä kärsivä

    Reply Reply October 16, 2015

    Hei Ari!
    Törmäsin sattumalta tähän sivustoosi ja se oli todella merkittävä löytö minulle!
    Olen kärsinyt jonkinasteisesta ahdistuneisuudesta jo vuosia vaihtelevasti, mutta viimeisen kuukauden aikana tilanne on muuttunut jyrkästi ja olen alkanut kärsiä myös paniikkihäiriöstä / -kohtauksista. Aikaisemmin minulla on ollut kyllä jännitystä ja yksittäisiä paniikkikohtauksen tyyppisiä kokemuksia. Erikoista tämänhetkisessä tilanteessani mielestäni on se, että paniikkikohtaukseni melkeinpä täysin ovat nyt “yksilöityneet” esiintymään työssäni terveysalalla, ennen kaikkea pitkähköissä asiakaskontakteissa, joissa joudun istumaan asiakkaan kanssa kasvotusten n. 1 h ajan (en ole lääkäri enkä terapeutti). Lyhyemmät asiakaskohtaamistilanteet ovat minulle helpompia. Luin ilmaisen kirjasi kerralla läpi ja se on ihan huikean hyvä!! Olen myös ajatellut, että tilaan maksullisen kurssisi! Olen hakenut myös apua psykiatrilta ja minulla on aloitettu Sertralin-lääkitys ja aion mennä psykoterapiaan, heti kun saan psykiatrin lausunnon ja Kelan korvaukset psykoterapiaa varten.
    Haluaisin kuitenkin kysyä sinulta, onko minun paniikkihäiriöni ja kohtaukseni mahdollista parantua (esim. tämän kurssisi avulla), vaikka ne esiintyvät lähes kokonaan (lukuunottamatta lievää panikointia esim. esiintymstilanteissa tai kokouksissa tms.)noin yksilöllisissä tilanteissa, joita jännitän jo päiviä etukäteen? Uskon, että enää en pelkää, että minulle tapahtuisi jotain järkyttävää kohtauksissa (sydänkohtaus tms.), vaan lähinnä sitä, että nolaan itseni ja että asikkaitteni keskuudessa aletaan pitää minua jotenkin epäammattimaisena tai outona ja että en voi jatkaa työssäni enää.
    Se on suurin pelkoni. Tietysti paniikkikohtaukset sinänsä ovat myös kauheinta, mitä olen ikinä kokenut! Jotenkin pelkään suljetun oven takana asiakkaan kanssa istumista ja olenkin varautunut yleensä erilaisiin turvakäyttäytymistapoihin (opin tämän termin ilmaisesta kirjastasi), kuten esim. poistumiseen hetkeksi jonkin tekosyyn varjolla tilanteesta (kertaakaan ei ole tarvinnut vielä poistua!)
    Mutta olen saanut paljon toivoa jo lukemastani ilmaisesta kirjastasi ja olen erittäin kiitollinen siitä! Teet todella arvokasta työtä! Kiitos! 🙂

    • Ari

      Reply Reply October 18, 2015

      Hei vaan,

      Kysymykseesi, että voiko paniikista päästä eroon vaikkapa kurssini avulla – vaikka se esiintyy pahimmillaan noissa yksilötilanteissa:
      Se riippuu siitä, mikä on pelkosi ydin. Kerrot, että et enää pelkää fyysisiä katastrofeja, mutta että pelkäät ennen kaikkea itsesi nolaamista…mikä sinut nolaisi? Millaiset oireet? Jos pelkosi keskittyy ennen kaikkea siihen, että esimerkiksi näytät ja kuulostat jonkinlaiselta miltä et halua – ja siten joudut arvostelun kohteeksi —niin silloin kurssi ei todennäköisesti riita yksinään…

      Toisaalta jos pelkosi ytimessä on nyt se, että paniikkikohtausta itseään ei vain saa tulla koska se on niin epämiellyttävä ja siten uhkaa työtäsi- niin kurssi saattaa olla kaikki mitä tarvitset.

      Kurssi auttaa kyllä joka tapauksessa paniikista eroon pääsemisessä – jos suoritat tehtävät tunnollisesti. Mutta jos pelkosi on pää-asiassa tuota nolaamis laatua, niin luultavasti kärsit ahdistusongelmasta joka voitaisiin kategorioida luokkaan ’sosiaalinen ahdistus’. Sen voittamiseksi käytän itse terapiassa menetelmiä jotka ovat spesifisiä juuri tällaiselle pelolle. Kun menet psykoterapiaan, varmista, että terapeutti on kokenut, mieluiten kognitiivis-kayttaytymis terapeuti ja hoitanut sosiaalisia fobioita.

      Ota rennosti,

      Ari

  • Jaana

    Reply Reply October 18, 2015

    Moikka Ari! Ehkä muotoilin asian väärin, en missään nimessä tarkoita, että tämä toinen ihminen olisi varsinaisesti paniikin syy… Vaan nimenomaan se oma tulkinta hänen seurassaan; jos esimerkiksi jossain alitajunnassa tunnen oloni hänen kanssaan epämukavaksi.. Tottahan hitossa viimeisin paniikki tuli niin pian edellisen kohtauksen jälkeen ja oli voimakas, että pelkäsin. Sen myönnän. Mutta toisaalta näitä kohtauksia ehkä voi käyttää hyödykseen niin, että niiden loputtua ajattelet “että tätäkö mä muka pelkään?!?! Kuinka naurettavaa” 🙂

  • Paniikkihäiriöstä kärsivä

    Reply Reply October 18, 2015

    Hei!
    Kiitos vastauksestasi! Uskoisin, että ongelmanani on enemmänkin paniikkikohtauksen saaminen, koska pystyn pääasiassa muuten sosiaalisiin tilanteisiin ja lähinnä pelkään paniikkikohtauksen oireiden aiheuttamaa käyttäytymiseni muutosta (äänen vapinaa, käsien vapinaa, epätodellista oloa jne.), joiden vuoksi asiakas saattaisi huomata minusta, että en ole jotenkin “tilanteen tasalla”. Toisaalta pelkään myös pyörtymistä. Oikeastaan pelkään koko tilannetta nimenomaan omien erittäin epämiellyttävien tuntemusteni vuoksi ja toivon koko asiakaskohtaamisen ajan, että pääsisin mahdollisimman nopeasti koko tilanteesta eroon. Mutta sitten aina kun paniikkikohtaus menee ohi, voin taas normaalisti keskittyä asiakastilanteeseen eikä minulla ole enää mitään kiirettä sen takia päästä tilanteesta pois. Oma tulkintani on, että olen jotenkin ehdollistunut nimenomaan tuohon tilanteeseen ja siksi pelkään paniikkia noissa tilanteissa eniten, ja silloinhan se tietysti aina tulee.
    Tilasin eilen kurssisi ja aion joka tapauksessa käydä sen läpi. Aloitin ensimmäisellä tehtävällä ja odottelen nyt aika lailla jännittyneenä ensi viikkoa, jolloin voisin saada paniikkikokemuksia ja päästä etenemään toiseen tehtävään. Aika paljon pelottaa, mutta jospa tämä auttaisi! 🙂

  • Jaana

    Reply Reply November 2, 2015

    Moikka Ari! Kuten aiemmin kirjoitin, niin kohtaukset ovat palanneet. Harvemmin kylläkin ja todella kovan stressi jakson myötä. Ehkä en vieläkään osaa käsitellä stressiä.. ongelma on ollut oireiden tarkkailu ja siksi olenkin siinä hälytystilassa ollut enemmän ja vähemmän kolmisen viikkoa. Mieli on kuitenkin hyvä ja osaan nauraa ja hassutella. Pyysin jo käyntiä verikokeissa kilpirauhasen arvojen tarkistuksen vuoksi,koska lääke annosta laskettiin pari kuukautta sitten.. No itse asiaan.. Sain tänään kuningas idean aloittaa kuntoilun. Päätin sitten aloittaa soutulaitteella ja viiden minuutin treenillä.. treeni meni hyvin mutta sen loputtua voin sanoa,että sydän löi varmasti kahtasataa.. taisi tulla kunnon adrenaliinia piikki 😉 hetken makasin,ajattelin ensin että nyt taisi tulla lähtö,mutta sain saman tien itseni järkeistettyä; sydän on terve ja tutkittu ja oudoksesta kova treeni ja huono hengitystekniikka tekevät osansa asiaan. Sydän rauhoittui pikkuhiljaa.. Tässä vielä kädet hieman hikisen ja olo kuin maratonin juosseella,mutta voittajan virne kasvoilla!! Minä tein sen,selvisin siitä ja pystyin kunnolla realistisesti ajattelemaan mikä oireen aiheutti. En joutunut pakokauhuun!! Eihän nuo kohtaukset kivoja ole,mutta tällä hetkellä olen päässyt pisteeseen,että pärjään oikeasti todella hyvin mielestäni niiden aikana 🙂 viimeksi minulla oli lähes 7 viikon tauko kohtauksista. Nyt niitä on tullut kolme kappaletta viimeisen 3 kuukauden aikana… ja myönnän että syynä siihen on omien oireiden tutkiskelu…

  • Mariska

    Reply Reply November 2, 2015

    Hei vaan!
    Olen lueskellut blogin tekstejä ja ladannut ilmaisen osan kirjasta. Mietin saisinkohan apua kirjan maksullisesta loppuosasta tai tarvitsisinko yksilöllistä apua…
    Ongelmani alkoi noin 3 vuotta sitten ja liittyy kahteen koiraani. Asun niiden kanssa yksin rivitalossa. Tuolloin oli rankka päivä monella lailla, ja ilalla yksi naapureista kertoi että koirat olivat parina päivänä normaalista poiketen metelöineet. Tämä kerrottiin ystävälliseen sävyyn mutta muiden sen päivän asioiden vuoksi tuntui että vuori kaatui päälleni, lysähdin sohvalle ja purskahdin itkuun.
    Tuon jälkeen aloin stressata koirien yksin jättämistä, ja varsinkin vanhemman koirani reagointia. Tästä on pikku hiljaa kasvanut suuri ongelma mikä rajoittaa elämääni valtavasti. Ja se suurin ongelma olen minä, ei koirat. Eli en ole enää päässyt eroon siitä pelosta että koirat eivät jääkään rauhassa kotiin kun teen lähtöä, tämä on mielessäni pelkona joka aamu töihin lähtiessä, mutta varsinkin jos illalla tai viikonloppunan pitäisi lähteä johonkin. Kun tilanteet sujuu niin saan varmuutta, mutta jos koirat kerrankaan tulevat eteiseen ihmettelemään perääni niin kaikki ahdistus ja pelko palautuu kirkkaana mieleeni. Seuraava lähtemistilanne on sitten aivan kauhean ahdistava ja murehdin sitä jo etukäteen. Aamuisin olen alkanut toimia kaavamaisesti, ja pelkään poiketa rutiinista koska “koirat voivat reagoida siihen”. lisäksi tarkkailen vanhemman/herkemmän koirani käytöstä paniikin omaisesti ja etsin vihjeitä sen huolestumisesta. Jos joku tahtoo minua esim. kynttiläkutsuille viikonloppuna klo 14 niin ennemmin ilmoitan etten mene, kuin panikoin koko viikonlopun pääsenkö ongelmitta ovesta ulos..
    Toivoisin että pääsisin eroon tästä pelkäämisen tunteesta ja voisin mennä ja tulla ja nauttia elämästä, uskon että koiratkin nauttisivat elämästä tuolloin enemmän.Kiitos jos ehdit vastata minulle.

    • Ari

      Reply Reply November 3, 2015

      Hei Mariska,

      kirjoittamasi perusteella en usko, että kirja toimii sinulle. Se käsittelee paniikkihäiriötä ja paniikkikohtausten pelkoa. Sinun pelkosi ja ahdistuksesi näyttävät liittyvän – ainakin nyt- huoleen ja murheeseen siitä. mitä voi tapahtua koirillesi, tai ehkä koiriesi käyttäytymisen takia sinulle itsellesikin…

      Kysy itseltäsi: oletko muuten kova huolestumaan asioista? Vai liittyykö huolestuneisuutesi ainoastaan koiriin? Oletko ennen huomannut olevasi sellainen joka huolestuu eri asioista?

      Entä huoli koirista: mitä tapahtuu jos vain menet ja tulet, etkä muuta mitään? Mikä on pelkosi ytimessä?

      Jos huoli on ainoastaan koirista ja niiden yksin jättämisestä, ja huoli on mielestäsi aiheellinen, niin paras ratkaisu on kai keskustella koira-asiantuntijan kanssa, ja suunnitella, että miten se yksin (tai kaksin ) jääminen vaikuttaa koiriin – ja miten asiaa voidaan parantaa.

      jos taas huoli on mielestäsi turhaa, tai liiallista, niin mieti noita edelleä olevia kysymyksiä ja mieti mitä haluat muuttaa jotta voit nauttia elämästäsi. Terapia voi auttaa ja jos haluat, niin ota yhteyttä kontaktiboksin kautta http://paniikkihairio.fi/ota-yhteytta/. Jo ennen kuin varaamme yhtäkään tapaamista, lähetän alustavan kaavakkeen jonka täyttäminen auttaa huomaamaan, että olisiko kognitiivisesta terapisata apua.

      Terkuin
      Ari

  • Nainen 24

    Reply Reply November 17, 2015

    Hei,
    olen “kärsinyt” sosiaalisten tilanteiden pelosta neljä vuotta. Oireita alkoi tulla vähitellen kun olin parikymppinen ja juuri muuttanut pois lapsuudenkodistani. Perheeni on vähävarainen, joten en saanut taloudellista apua. Haalinkin erittäin paljon työtunteja ennen poismuuttoani, jotta saisin säästettyä takuuvuokraa varten rahat.

    Työnteko jäi jotenkin päälle. Parhaimmillaan tein 53 tuntisen viikon eli viikossa oli yksi vapaa ja välillä ei sitäkään. Havahduin eräänä aamuna ennen töihin lähtöä, että sydämeni hakkasi hullun lailla. Sain luultavasti rytmihäiriön liiasta työnteosta ja kroppani koitti jarrutella menoani. Työnkuvasta pakko täsmentää sen verran, että se on hyvin kiireistä ja seisomatyötä. Kassatyöskentelyä on usealla eri kassalla + keittiöhommia. Hullua työmäärää ei helpottanut se, että minulle ei maksettu kuin tekemistäni tunneista palkka. En saanut ansaittua ylityökorvausta. Ainoa lisä oli sunnuntai tuplana. No työntekoni jatkui liiallisena kaksi vuotta ennenkuin rupesin sanomaan EI ylimääräisille tunneille. En enää tarvinnut niin paljon rahaa ja toisaalta en kerennyt käyttämään rahaa itseeni, koska vapaat meni kotona kerätessä voimia. Sosiaalinen elämäni kärsi ja huomasin pian, että oli kulunut puolisen vuotta kavereiden näkemisestä. Osa on jäänyt kokonaan pois, koska he eivät ole ymmärtäneet kuinka rankkaa työni on ja vaadin lepoa.

    Stressi painoi alitajuisesti minua tuon kaksi vuotta ja nyt kun olen tehnyt normaalia viiden päivän viikkoa samassa firmassa niin oireeni eivät ole kadonneet.

    Sosiaalisten tilanteiden pelkoni on rajoittunut ja tulee esille ainoastaan jos olen huomion keskipisteenä eli juhlissa yleisön edessä. (oli yhtä tuskaa olla ystävän ristiäisissä kummina ihmisten edessä) Tai jos törmään isossa väkijoukossa tuttavaan ja pitäisi vaihtaa muutama sana. + ravintolassa vaikka söisin lapsuudenystäväni kanssa. Ainoa ihminen kenen kanssa voin syödä huoletta ravintolassa on avomieheni. Tai voin syödä normaalisti keskustellen ystäväni kanssa ravintolassa, mikäli istumme vierekkäin eikä suoraa katsekontaktia ole. Saan myös lievempiä ahdistuksen oireita elokuvasalissa istuessa, bussissa ja junassa mikäli on tunne, että takana olevat tuijottaa minua. Surkuhupaisaa on se, että työssäni kohtaan 50-200 ihmistä päivässä, mutta työminäni ei ahdistu.

    Oireeni ovat ylläolevissa tilanteissa nämä kaikki tai osa näistä oireista: punastuminen, sydämen tykytys, pieni hikoilu kainaloissa, epätodellinen olo (vähän kuin olisi puhaltanut monta ilmapalloa putkeen), käsien vapina ruokaillessa, lihasten jännittyminen, katsekontaktin välttely sekä suuri häpeäntunne ylläolevista oireista, sillä pelkään suunnattomasti, että joku seurueesta huomaa “oudon” käytökseni. Ajattelen, että ystäväni/tuttavani luulee, ettei minua kiinnosta hänen juttunsa kun en uskalla kohottaa katsetta silmiin.

    Olen oppinut taitavaksi sijaistoimintojen tekjäksi, jotta saisin oireet piilotettua. Saatan ravintolassa painaa jalkapohjia voimalla lattiaa vasten ja keskittyä siihen niin vahvasti, että käteni ei välttämättä tärise. Lasken oireiden tullessa mielessä takaperin sadasta hypäten parin numeron yli alaspäin, jotta en ajattelisi oireita. Menen vessaan ja siellä koitan hieroa niskojani ja rentoutua. Menen istumaan mieheni ollessa mukana häntä vastapäätä saadakseni turvaa. Huijaan olevani aivan täynnä ja menen kotiin muiden jatkaeesa iltaa ravintolaan. Ennen pikkujouluja juon kolme lonkeroa kotona niin selviän ruokailun ilman oireita eikä muut huomaa pientä hiprakkaa.

    Tilasin ilmaisen kirjasi ja kuinka helpottunut olo tuli, kun tajusin että en ole mikään hullu. Olen aina verrannut itseäni oireiden tullessa muihin. “Kuinka olisi ihanaa olla tuo tuossa kun voisi syödä normaalisti. Nauttia ruuasta ja seurasta.” Kuinka helpottunut olin lukiessani, että minullakin on mahdollisuus tähän. Olen toiminut tietämättäni vain väärin ja ruokkinut ahdistustani keskittymällä oireisiin. Noidankehä on syntynyt. Jännitän etukäteen tilanteita, joissa joudun huomion keskipisteeksi. Voisin vaan heittää suojamuurin pois ja hypätä tilanteeseen tarkkailemaan itseni sijaan muita. Huomata vaikka viereisen pöydän mummon hiussolki sen sijaan kuin keskittyä omaan punastumiseeni. 😀

    Onko niin, että ne viisi tehtävää, millä selättäisi todenäköisesti pelon ovat maksullisia? En saanut selattua enää kirjaa eteenpäin luettuani sinne asti. Olisitko ystävällinen ja antaisit tähän kommenttikenttään minulle jonkun vinkin, miten toimia? Olet jo nyt auttanut paljon etkä usko kuinka kiitollinen olen. Teet hienoa työtä.

    • Ari

      Reply Reply November 17, 2015

      Hei vaan Nainen24,

      Mukava kuulla, että koet saaneesi jo oivalluksia ja apua maksuttomasta kirjasestani. Jo Se tosiaan auttaa monia kun oppii, että oireilu joka ahdistukseen liittyy on normaalia, eikä suinkaan vaarallista, ja että mitään sinansa pahaa ei tapahdu – paitsi vain se oma ahdistuksen tunne. Eikä välttämättä edes tarvita enää muuta ’treeniä’

      On täysin mahdollista, että kuvailemasi tilanne missä teit ’hullun lailla’ 😀 töitä oli iso tekijä joka laukaisi nuo sitten sosiaaliseksi ahdistukseksi muodostuneet oireet.

      Olet muuten osunut aivan asian ytimen kun toteat, että pitäisi vaikka vieressä istuvan mummon hiussolkeen kiinnittää huomiota – eikä omaan punastumiseen…tuo itseen ja oireisiin keskittyminen on yksi ongelmaa ylläpitävä käyttäytyminen mikä terapiassa juuritaan pois.

      Kurssista: kurssini (ekirja) mitä olet käynyt läpi, keskittyy paniikkihäiriöön. Sina olet oppinut jo maksuttomasta versiosta varmaankin tärkeimmän läksyn. Et välttämättä paljoakan hyödy maksullisesta versiosta sen enempää – koska pelkosi ydin ei näytä olevan paniikin oireiden katastrofaalinen tulkinta vaan se ’sosiaalinen nolaaminen’ mikä seuraisi siitä, kun kuvittelet, että joku arvioi sinua negatiivisesti – vaikkapa punastumisen takia. Kyseessä on siis nimenomaan sosiaalisten tilanteiden pelko. Toki kurssini viiden askeleen ohjelma auttaa, koska sen avulla pelkäät vähemmän itse ahdistusta, mutta et silti pääse tuosta ydinpelosta (että sinua arvioidaan) eroon.

      Vinkkini on:
      Koeta niin paljon kuin pysty noudattaa tuota mitä sanoit: kiinnitä huomiota MUIHIN. Ala itseesi. Usein annan terapiassa sos ahdistuksesta karsiville mm että pitää kertoa minulle yksityiskohtia toisten ihmisten vaatetuksesta ym. Jos juttelet heidän kanssaan, niin kotitehtävä on kertoa jollekulle (vaikka puolisolle) myöhemmin mitä aihetta käsiteltiin , miltä tuo toinen kuulosti jne… Itse terapiassa käytän järeämpiäkin aseita, kuten videointia ym, mutta niitä voi olla hankala toteuttaa kotikonstein.

      Omat pelkonsa kannattaa kyseenalaistaa kysymällä itseltä: mitä se oikeasti merkitsee jos punastun? Mitä oikeasti voi tapahtua jos katson silmiin?… jne.

      Yksilöterapia on tietenkin vaihtoehto jos ei pääse eteenpäin muuten, CBT (kognitiivinen käyttäytymisterapia) toimii tehokkaasti sos ahdistukseen…mutta usein se on ymmärrettävästi kustannuskysymys. Itsekin, vaikka mielelläni vastailen näihin kysymyksiin, joudun vakisin rajoittamaan jo ajan puutteen vuoksi naita vastaamisianikin – puhumattakaan, että koettaisin antaa terapiaa blogissa.

      Tarkkaile muuten sahkopostiasi (joulun jälkeen): olen suunnitellut eräänlaisen työpajan aiheeseen liittyen. Tarjoan pilottiryhmälle mahdollisuuden tavanomaista terapiaa edullisemmin päästä eroon sosiaalisesta ahdistuksesta. Ajatus on ollut mielessäni jo vuosia, mutta ajan puutteen vuoksi en ole sitä voinut ennen aloittaa, mutta olen sitä kehitellyt ja nyt lähikuukausien aikana on tarkoitus pitää pilottikurssi – jos kiinnostusta löytyy. Se ei ole ilmainen, mutta paljon edullisempi kuin perinteinen terapiatapaamisten sarja – ja tutkitusti tehokas.

      Ota rennosti,
      Ari

      • Nainen 24

        Reply Reply November 17, 2015

        Kiitos pitkästä vastauksesta.

        Menin tänää istumaan tarkoituksella bussin keskikohdille enkä vikalle penkkiriville “turvaan” muiden katseilta. Alkuun meni hyvin, mutta jossain kohtaan aloin ajatella missä oireeni ovat ja eiköhän siitä sitten tullut pieni takapakki ja ahdistus. Katsoin ikkunasta ulos ja koitin järkeillä ettei ole mitään hätää. No, mutta pikkuhiljaa eteenpäin..

        Koitan aloittaa tosissaan tuon huomion keskittämisen muihin itseni sijaan. Hyvä ohje tuo kyseenalaistaminen. Eihän siinä tosiaan mitään käy vaikka nostaisi katseen kesken ruokailun ja katsoisi toista silmiin. Olen myös pohtinut, ettei kukaan esimerkiksi viikon päästä pohdi enää kenenkään mahdollista käsien tärinää/ punastumista. Mun pitäisi oppia olemaan armollinen itseäni kohtaan. Osittain pelkoni on tullut työmäärästä, mutta pakko myöntää että olen turhan tunnollinen ja vaativa itseäni kohtaan. Voisin ottaa rennosti käskystä 🙂

        Jos en saa oma-aloittesesti pelkoani kuriin, niin olen todella kiinnostunut suunnittelemastasi työpajasta.

        • Ari

          Reply Reply November 20, 2015

          Hienoa, etta olet valmis kokeilemaan erilaisia kayttaytymismalleja silloin kun ahdistaa. Muutos emootioihin (lue: ahdistus) tulee silloin kun muuttaa jotakin mita tekee – ja miten ajattelee/tulkitsee. Yksi lempiviisauksian mita viljelen on: “if nothing changes, nothing changes”…mutta usein ihmiset ikava kylla vain odotavat tai edellyttavat, etta tunne ensin jotenkin taianomaisesti tulee paremmaksi, itseluottamus kasvaa – ja sitten teen sita ja sita…se ei vain toimi niinpain.

          Joo, mukava kuulla, etta otat rennosti kaskysta 😀

          Ari

  • Caro

    Reply Reply November 17, 2015

    Hei!

    Minun paniikkihäiriö taipaleeni alkoi jo luultavasti silloin kun pappani kuoli ollessani 5v. Sen jälkeen minulla tuli kamalat menettämisen pelkotilat. Varsinaisia kohtauksia en saanut kuitenkaan kunnes ammattikoulu aikana aloin punastelemaan ja koulun ruokalaankin meno oli vaikeaa kun pelkäsin, että punastun ja kaikki näkee ja alkaa nauramaan. Tilanne oli todella ahdistava.
    Varsinaisen kohtauksen sain sinä vuonna n.10v sitten kun kaverini kuoli auto-onnettomuudessa. Sain kamalan paniikkikohtauksen moottoritiellä autossa (en onneksi itse ajanut) ja luulin kuolevani siihen paikkaan. Kierre oli valmis.

    Olen käynyt lyhyen terapian jonka tuloksena terapeutti sanoi etten edes tarvitse terapiaa. Olen syönyt citalopramia monta vuotta välillä lopettaen.
    Olen saanut 3 ihanaa lasta ja raskaus sekä imetys ajat ovat olleet helpompia kausia.

    Nyt olemme kuitenkin asuneet kesäkuusta lähtien miehen työn vuoksi Amerikassa ja olen alkanut taas saamaan kohtauksia vähän väliä. Ne iskevät eniten autossa, kaupassa ja salilla (jossa innostuin ekaa kertaa elämässäni käymään). Nyt en uskalla mennä enää salille.
    Pelkään pyörtyväni, menettäväni kontrollin tai kuolevani.
    Olen syönyt 10mg citalopramia jo monta vuotta mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että annosta täytyy nostaa koska en jaksa enää näitä oloja.
    Olen yrittänyt myös miettiä, että miksi pelkään kaikkea niin paljon mutta en ole päässyt puusta pitkälle.

    Olen näiden viime vuosien aikana menettänyt paljon ihmisiä ja en vain pääse tiettyjen ihmisten kuolemista ylitse ja mietin heitä päivittäin.

    Tässäpä tämä minun tarinani tiivistettynä 🙂

    • Ari

      Reply Reply November 20, 2015

      Hei Caro,

      tosi ikavaa, etta koeta noin voimakasta ja elamaasi rajoittavaa pelkoa joka muuttuu paniikiksi. On ymmarrettavaa, etta koet paniikkia autossa ystavasi kuoleman jalkeen, sittemmin se on laajentunut muuallekin. Jos citaloramin tukemana et edelleenkaan koe pystyvasi menemaan noihin paikkoihin, niin sitten kannattaa harkita uudelleen sita, etta koettaisit terapiaa. Ei ole mitaan jarkea antaa paniikin rajoittaa elamaansa – tai suorastaan maaritella elamaasi sinulle, kun siita oikeasti paasee eroon.

      En tieda mita terapeutti on tarkoittanut sanoessaan, etta et tarvitse terapiaa…ehka et tarvitse sita, mutta voisit hyotya siita – ja alkaa elaa elamaasi maailmassa, eika paasi sisassa, pelkojen rajoittamana.

      Kokeile alkuun vaikka itseapuna toimivaa kurssiani – se toimii, mutta on vaativa koska joudut kokemaan pelottavia asioita aika lailla yksin. Toinen vaihtoehto on kokeilla sitten ihan terapiaa.

      Ota rennosti,

      tanne alkoi juri sataa lunta! (Tampere)

      Ari

  • Jaana

    Reply Reply November 26, 2015

    Moikka kaikille! Olen taas ollut paniikin kanssa huonommassa jaksossa (vaikkakin kerta kerran jälkeen ne ovat lievempiä ja lyhyempiä kausia). Tässä taas asioita ajatelleena haluaisin jakaa erään asian, joka saattaa monelle olla helpottava tekijä omien ajatusten ja pelkojen keskellä. Kukaan muu ei tiedä sinun ajatuksia, niitä ei osaa kukaan lukea, mutta tiettyjen asioiden pelossa muut ihmiset ovat parempia tulkitsemaan sinua kuin sinä itse.

    Jos ihminen menee psykoosiin tai masentuu syvästi jne, niin harvemmin ihminen itse sitä huomaa,vaan ensimmäiset jotka asian laittavat merkille on lähimmäisesi. He huomaavat muutokset käytöksessäsi ja ovat jo ennen sinua huolissaan muuttuneesta käytöksestäsi.

    Ensimmäisellä kerralla paniikin puhjettua (kun en tiennyt asiasta mitään ja olin todella peloissani) sanoi äitini muutaman viikon jälkeen,että minä nauroin ensimmäistä kertaa… En ollut itse huomannut sitä asiaa, että Olen ollut niin jännittynyt ettennollut edes nauranut kuukauteen ääneen…

    Eli jos ketään lohduttaa ja helpottaa tuo edellinen kirjoitukseni, niin todellakin meidän on turha pelätä masentumista tai psykooseja ja miettiä sitä päivästä toiseen, sillä me itse emme sitä kuitenkaan ole ensimmäisenä huomaamassa jos niin tapahtuisi.

    En myöskään usko (Ari voi korjata) että masentunut tms ihminen voi esittää olevansa sama aito edellinen itsensä, vaan aina on jokin muutos käytöksessä, minkä perheesi huomaa…

    Eikö tässä olisi ylsi hyvä peruste lisää miksi asioiden murehriminen ja miettiminen on vain turhaa?!

  • Johanna

    Reply Reply December 9, 2015

    Hei!

    Oikeastaan ekaa kertaa selailen näitä sivuja. Latasin kyllä pari päivää sitten ilmaisen kirjasi, mutten ahdistuksen takia ole päässyt siinä eteenpäin.

    Heräsin äsken vanhempieni töihin lähtö äänion(olen täällä kylässä) ja sen jälkeen mielen valtasi ahdistus ja erilaiset ajatukset. Jotenkin on vaikea sanoa tai kokea mitä ajatuksia tai tunteita oli ja tuntuu ettei niissä ole edes mitään järkeä. Joka tapauksessa nyt minua ahdistaa ja pelottaa ja tuntuu että olen ihan kamala ihminen. Tälläsiä pelkoja ja ahdistuskohtauksia on ollut nyt lähiaikoina todella paljon- voi johtua siitä, että olin aika kauan yksin kotona, kun masensi kun ammatillinenkuntoutus jota kävin niin keskeytyi.(kun en jaksanutkaan käydä.)

    Pelkään kauheasti omia tunteitani mutta olen yrittänyt sietää omia oloja. En tiedä miten olen sen tehnyt mutta on välillä jopa helpompi olla ja tuntuu että tunnenkin jotain. Ahdistus ja pelot on ehkä suurin ongelma mun elämässä kun en oikein uskalla toteuttaa itseäni mitenkään ja pelkään harrastuksiin menoa (laulan ja soitan) Ennen uskalsin paremmin mutta nykyään tuntuu kuin kaikki tunteet olisi suljettu pois js etten saisi tuntea mitään. Voi myös johtua osin siitä että poikaystäväni isä kuoli kaksi kuukautta takaperin. En tiedä oliko järkevää tuolloin olla poikaystäväni tukena kun oloni oli hirveä melkein joka päivä mutten kuitenkaan voinut jättää poikaystäväänikään. Vaikka ystäväni sanoi että voisin myös ottaa omaa aikaa. Poikaystäväni sanoi kyllä että minusta oli apua. Vaikea uskoa kun halusin koko ajan kotiin tilanteesta ja olin koko ajan ahdistuksen ja paniikin tiloissa. En oikein tiedä miten tämä kuuluu tähän enkä oikein tiedä onko näitä järkevä kirjoittaa tähän tai miksiedes kirjoitan. Edelleen ahdistaa enkä saa tätä lähtemään millään pois. Tuntuu että yritän joillain pakkokeinoin saada ahdistusts hallintaan vaikka tiedän ettei se toimi… en oikeastaan tiedä onko elämässä minulle tilaa.. mua rauhoittaa se jos saan jutella ja olla muiden kanssa mutta tämä yksin olo on sietämätöntä jos nämä olot iskee. Ennen tykkäsin olla yksin. Pelkään olevani hullu ja ettei kukaan pidä minusta.

    En tiedä miten selviän tästä ahdistuksesta- jos kaikki päättyykin… eikä mikään mene hyvin.

    Johanna

    • Ari

      Reply Reply December 11, 2015

      Hei Johanna,

      Kun olet kokenut pitkään ahdistusta niin on aivan ymmärrettävää, jos alat pelata ja vältellä omia tunteitakin. Kun sitten poikaystäväsi isä kuoli oli, tämä tilanne oli varmaankin vain liian vaikea sinulle, niin, että oli helpompi sulkea tunteet pois kuin kokea niitä kaikkia.

      Ikävä kyllä ahdistusta et saa loppumaan silla menetelmällä mitä olet yrittänyt: saada ahdistus hallintaan. Silla menetelmällä ainoastaan lisäät ahdistusta koska olet siten koko ajan valppaana ahdistuksesi suhteen, pian elämääsi ei muuta mahdukaan kuin oma ahdistus ja pelot.

      Miksikö kirjoitat noita asioita, nyt tännekin? On hyvä, että kirjoitat. Kirjoittaminen auttaa ottamaan askel taaksepäin siitä noidankehästä missä nyt pyörit. Samoin niin kuin olet kokenutkin, puhuminen auttaa.

      Pelon kierteestä pois pääseminen kuitenkin vaatii usein enemmän kuin vain nämä keinot. Riippuen siitä mitä tavoitteita sinulla on (paitsi tietenkin se, että ahdistus lievenee) CBT saattaisi auttaa. Se on kuitenkin terapiamuoto joka vaatii asiaan sitoutumista. CBTssa MUUTETAAN asioita, eikä ainoastaan puhuta niistä. Sinulle annetaan erilaisia kotitehtäviä ja jos teet ne, muutat asioita (sitä mitä pelkäät). Jos et tee tehtävinä, mikään ei muutu.

      Ole kuitenkin rohkealla mielellä: ahdistuksesta ja peloista pääsee eroon. Mutta työtä se vaatii.

      Terkuin
      Ari

  • dodo

    Reply Reply December 11, 2015

    Moikka!

    Löysin blogisi ja selasin sen kokonaan läpi. Sitä kautta luin myös nettikirjasi ja nyt tilasin vielä jatko-osan jonka ajattelin lähipäivinä aloittaa. Kiitos hurjasti tästä blogista ja muista apukeinoista, ne on auttaneet ymmärtämään asioita toisella tavalla ja uskon pääseväni taas paljon eteenpäin tämän avulla! Pahasta paniikista kärsitty vuosikaudet ja vaikka sen kanssa olen ajoittain pärjännyt hienostikin, niin nyt on korkea tehdä jotakin konkreettisia ja parempia muutoksia. Kiitos siis sinulle, teet todella hienoa työtä!

    • Ari

      Reply Reply December 12, 2015

      Moro dodo ja kiitos kommentista ja ennenkaikkea kiitoksista.

      Suomessa ahdistuksen ja paniikin hoito on aika lailla lapsen kengissa. Ihmiset karsivat aivan turhaan esimerkiksi paniikkihairiosta tai OCD:sta (pakko-oireinen hairio) vuosikausia ja ovat siina uskossa, etta se paniikkihairio tai OCD on ikaan kuin jonkinlainen luonnon laki tai peruuttamaton osa heidan persoonaansa, ja etta sille ei voi mitaan muuta kuin korkeintaan koettaa hallita jotenkin oireita. Tata asennetta suomalainen terveydenhuolto pitaa aika lailla ylla. Samoin kaikenlaiet vertaistukipalstat missa ihmiset hakevat varmistelua, tukea ja ehka lohtua vain asian jamamisesta. Tama strategia kuitenkin vain vahvistaa heidn pelkojaa, keskittyy vain oireisiin ja niiden hallitsemiseen. Usein tilanne vain pahenee kun vain pyoritellaan kauhujuttuja mielessa.

      Totuus kuitenkin on, etta ahdistuksesta ja paniikista ja vaikkapa OCDsta pakkoajatuksinenn oikeasti paasee eroon. Se on faktaa eika mitaan mutua. Tata asiaa koetan ajaa tassakin blogissa.

      Toivotan sinulle kaikkea hyvaa,

      Ari

  • Jaana

    Reply Reply December 13, 2015

    Moikka Ari! Minä olen siis käynyt mt-hoitajalla puoli vuotta paniikin uudestaan puhjettua. Olen itse kertonut hänelle miten altistusta harjoitetaan ja miten paniikki päiväkirjat ym toimii. Viimeisessä palaverissa sain palautteen,kun keskustelimme lääkityksestä,että lääkitys ei ole tässä juuri tehnyt juuta tai jaata,vaan olen itse päässyt pois kehässä ja saanut itseni lähes entiselleen sillä työllä,mitä olen tämän eteen tehnyt.

    Katsoin joku aika sitten Ylellä tulleen keskusteluohjelman jossa haastateltiin kahta paniikkihäiriöstä kärsivää. Missään kohtaa ei puhuttu parantumisesta tai siitä,mitä asialle voisi tehdä. Molemmat uskoivat elävänsä vaivan kanssa loppu ikänsä… Olin todella vihainen siitä,millainen kuva paniikkihäiriöstä annetaan. Kukaan ei missään kohtaa maininnut tämän olevan kaikilla ihmisillä toimiva hälytysjärjestelmä… Harmillista.

    Osaatko laittaa linkkiä vaikka seuraavaan blogikirjoitukseesi näistä tutkimuksista ja niiden tuloksista, joihin tämä totuus parantumisesta perustuu? Osalla ainakin englanti jonkin verran taittuu 😂

    Murehtimiseen liittyen “jokaisella asialla on oltava ‘parasta ennen’ päivämäärä ja sen jälkeen on vain jatkettava elämää”…

  • Johanna

    Reply Reply December 20, 2015

    Kiitos vastauksesta.

    Tosiaan hieman hankalaa tietää miten tästä pääsisi eteenpäin. Ainakin olen käynyt enemmän ulkona, nähnyt kavereita ja ihmisiä. Olen myös pystynyt olemaan yksin kotona ja käymään kaupungilla. Esim. Viime kesänä en halunnut lähteä edes ulos.

    Silti jotkut pelottavat ajatukset häiritsevät. Että jos olen jonkunlainen tai mitä jos teen jotain pahaa. Huomaan, että joissakin tilanteissa ne vahvistuvat enemmän ja joissain tai joskus niitä ei ole ollenkaan. Kaverit ja tuttavat sanovat juuri päin vastaista etten ole mitenkään paha tai huono ihminen mutta silti sitä pelkää jostain syystä ja ahdistuu kaikesta. Enkä oikein osaa olla miettimättäkään jos joku asia jää päälle.
    Oon miettinyt, että kognitiivinen psykoterapia voisi olla hyväksi. Pelottaa silti jos nää ei koskaan lähde pois.

  • Ari

    Reply Reply December 21, 2015

    Moro,

    Kognitiivinen terapia (CBT) saattaa olla hyödyksi jos haluat muuttaa sitä, miten ajattelet asioista ja itsestäsi – ja jos omat ajatuksesi ahdistavat. Jos haluat kokeilla, niin ota yhteyttä

    http://paniikkihairio.fi/ota-yhteytta/

    Kannattaa kuitenkin lukea ko sivulla oleva teksti ensin. Huomaathan mm, että vaikka olen Britanniassa laillistettu kognitiivinen psykoterapeutti, niin hoidoistani et saa Kelan vähennyksiä. Saatat saada jonkun Kelan tuleman terapeutin hoidoista vähennystä -jos lääkäri antaa lähetteen sinulle.
    Kognitiivinen terapia toimii, mutta siinä on myös rajoituksensa: se toimii vain jos sinä olet valmis tekemään oman osuutesi. Tähän sisältyy erilaisten – tapaamisten välisten – tehtävien suorittamista ja sita, että on valmis kyseenalaistamaan omia uskomuksiaan ja sitä miten käyttäytyy. Yksinkertainen esimerkki: jos olet ahdistuksen takia oppinut olemaan menemättä tihettyihin paikkoihin, mutta kuitenkin oikeasti haluaisit pystyä menemään, niin terapiassa aletaan laatia suunnitelmia, miten sinne paikkaan, peloista huolimatta, mennään. Tämä suunnitellaan askel kerrallaan. Sitten ne sovitut askeleet otetaan. Tämä on yksi kognitiivisen terapian perusmenetelmistä.
    Jos otat minuun yhteyttä, niin lähetän sinulle alustavan kyselykaavakkeen jonka täytettyäsi vasta päätämme, että sovimmeko ensimmäisen (Skype) tapaamisen.

    Terkuin

    Ari

  • Nainen24

    Reply Reply January 4, 2016

    Hei, oletko miettinyt sen työpajan aloittamista?

    • Ari

      Reply Reply January 6, 2016

      Hei,

      Tarkoitat varmaan sita tyopajaa sosiaalista pelkoa/sosiaalisten tilanteiden pelkoa/sosiaalista ahdistuneisuutta – karsiville. Olen kylla suunnitellut sita. Muiden tyokiireiden takia sen aloittaminen sjoittuu huhtikuulle. Pistan siita sahkopostia tulemaan lahempana ajankohtaa. Jos saat sahkopostin, niin kannattaa tarttua tilaisuuteen – pilottiryhma saa tuntuvan alennuksen.

      Hyvaa alkavaa vuotta,

      Ari

  • Nainen24

    Reply Reply January 7, 2016

    Joo tarkoitin juuri sitä. 🙂

  • Sari

    Reply Reply January 20, 2016

    Moikka!
    Kirjoittelin tänne viime vuoden puolella ja olen edelleen aktiivisesti lukemassa näitä mahtavia blogeja. Kiitos Ari!

    Aloitin syksyllä traumaterapian ja ennen sitä, olin itsehoito-oppaista hankkinut tietoa ja vahvistusta olotiloihini. Täytyy myöntää, että keskustelu ammattilaisen on ollut antoisaa ja se on avannut enemmän näkökantoja kuin omat pohdinnat. Olen löytänyt itseni hiljalleen tuon ajatustulvan alta ☺

    Tärkeintä on ollut koko aikana se, että hiljalleen tietää ettei omat tuntemukset ja ajatukset ole vaarallisia. Itsellä kesti tovi (ja kestää välillä ) hyväksyä itsessä näitä piirteitä. Olen tosi kiltti ja huomaavainen joten jotkin ajatukset on tuottanut itselle tosi pahan mielen. Kuitenkin hiljalleen alan saada omat toiveeni, haluni ja ennen kaikkea elämäni sellaiseksi, kuin sen haluan olevan.

    Ari, sinulla on taito kertoa asiasta suoraan ja sitä tässä tarvitaan. Kiitos vielä!

    • Ari

      Reply Reply January 20, 2016

      Moikka Sari,

      hienoa, etta olet saanut traumaterapiasta apua, ja alkanut oppia ja sisaistaa sen tarkean asian, etta omia ajatuksia ja tunteita ei tarvitse pelata.Tata kautta voi tosiaan loytaa oman oikean itsensa. Niin moni ikava kylla luulee olevansa sama kuin ahdistuksensa – vaikka todellisuudessa ahdistus ja pelot piilottavat sen todellisen persoonan alleen.

      Kiitos kiitoksista ja jaksavuutta kun jatkat pelkojesi kyseenalaistamista. Mainiota alkanutta tata vuotta,

      Ari

  • Anne

    Reply Reply January 22, 2016

    Hei Ari!

    Tämä kirjoittamasi juttu on todella loistava ja osuu asian ytimeen. Olen itse kärsinyt peloista, pakkoajatuksista ja kovasta ahdistuksesta. Sellainen pelko ja ahdistus saa ihmisen pelkäämään, että on tulossa hulluksi. Pakkoajatukset valtaavat pään ja sitä yrittää tehdä kaikkensa, että ne poistuisivat. Luettuani tämän kirjoituksesi ymmärsin, että olin toiminut juuri siten, että pahensin vain tilannettani. Ymmärsin, että yritykset päästä pahasta olosta eroon eivät poistaneet pelkoa ja pakkoajatuksia. Ne tulivat aina uudelleen, vaikka kuinka taistelin niitä vastaan.

    Nyt olen koittanut olla välittämättä pakkoajatuksista. Olen antanut niiden tulla ja antanut ahdistuksen tulla. Aluksi oli todella vaikeaa, todella ahdistavaa. Tiesin silti, että entiseen en voi palata enkä voi elää sillä tavalla. Tämä pakkomielteitä vastaan taistelemisen lopettaminen auttoi. Minä hyväksyin ne. Ahdistus on alkanut helpottamaan, oikeastaan se alkoi helpottamaan yllättävän nopeasti. Ihmettelinkin miten kuukausia jatkunut ahdistuneisuus voi helpottaa niin nopeasti vain ymmärtämällä nämä asiat, jotka jutussasi kirjoitit. Vilpitön kiitokseni siitä, että pidät tätä blogia ja olet kirjoittanut noita tekstejä meille hädässä oleville ihmisille. Otetaan rennosti 😉

    • Ari

      Reply Reply January 22, 2016

      Hei Anne,

      oikein mielta lammittavaa kuulla, etta olet uskaltanut kokeilla uutta – paraoksaalista – strategiaa ja lakannut taistelemasta ajatuksiasi ja ahdistustasi vastaan. Se strategia toimii, mutta vaatii tosiaan rohkeutta, koska alkuun tietenkin ahdistus nousee. Lisaksi alkuun tietenkin myos pelotaa, koska ‘jos sittenkin’ tai: ‘mita jos?’ ajattelu saa vallan. Kun taman vaiheen paasee yli, niin olo alkaa helpottaa.

      Kaikki eivat pysty aivan ilman apua noudattamaan tata lahestymistapaa, vaan tarvitsevat terapeutin apua, mutta ei terapeutin apua aina tarvita…

      Otetaan tosiaan rennosti, kiitos kommentista ja hauskaa viikonloppua, mina aion menna testaamaan uusia suksia! 🙂

      Ari

  • Anna

    Reply Reply February 21, 2016

    Samaistun niin tähän!
    Kun se vain saisi sisäistettyy päähän.. eikä lähtis painikoimaan.. ajatusten mukaan.. tuskaiseen oloon.. ja pelkoihin mm. jos tää on mua.. ja mitä mikäkin ajatus tarkoittaa… tms.. Pakkoajatuskaaosta.. epätodellista oloo, itsensä vieraaksi tuntemista ja välillä kaikkien.. koko maailman tuntuu vieraalta..ja paljon kaikkia…

  • Helena

    Reply Reply April 2, 2016

    Olen tilannut ilmaisen kirjan kuukausia sitten. Nyt haluaisin lukea sitä taas, mutta en löydä sitä koneeltani. Uudelleen tilaaminen ei onnistu: “Olet jo tilaaja”, ilmoitetaan. Voitko auttaa, Helena

    • Ari

      Reply Reply April 3, 2016

      Hei Helena,

      voin lähettää sen suoraan sähköpostiisi, ei mitään ongelmaa. Otahan rennosti ja tsekkaa sähköpostisi tänään

      terkuin

      Ari

  • Jeppe

    Reply Reply September 8, 2017

    Hei. Olen kärsinyt elämäni aikana paljon läheisten ja kavereitten menetyksiä joten hylätyksi tulemisen pelko on ollut lapsesta asti kova. Narsisti bipolaarinen isäpuoli myös vaikutti käyttäytymisellään itseeni paljon nuoruudessa. Nyt sitten ollessani lähempänä kolmeakymmentä tunsin että olen vihdoin sinut kaikkien näitten asioitten ja tapahtumien kanssa ja elämä hymyili kaikinpuolin muutenkin. Urheilu on ollut lähellä sydäntä koko elämäni ajan, kuntosali varsinkin joten puoli vuotta sitten dieetillä ollessani ja samalla töissä oli todella stressaavaa koin itsestä vieraantumisen tunteen (depersonalisaatio) ja säikähdin sitä niin paljon että siitä alkoi kahden kuukauden mittainen ehkä elämäni raskain aika. Kaikki tuntui epätodelliselta ja ahdistus oli valtava koko ajan. Tilanne kuitenkin helpotti psykoterapiaan päästyäni (traumaterapeutti) mutta edelleen koko ajan tarkkailen omaa käyttäytymistäni ja ajatuksia. Terapiasta on ollut apua koska luulin sairastuneeni johonkin vakavaan mielisairauteen mutta terapeutti onneksi pystyi heti sanomaan ettei mistään vakavasta ole kyse. Silti tunnen että en saa terapiasta aivan sitä apua mitä tarvisin vaan tuntuu hiukan turhalta puhua näistä tunteista ja kokemuksista kerta toisensa jälkeen joka ehkä osakseen vaan pahentaa asiaa. Tarvisin enemmänkin ‘työkaluja’ ongelman voittamiseen. Olisiko paikallaan terapeutin vaihto vaikka kognitivisen suuntautumisen omaavaan?

    • Ari

      Reply Reply October 23, 2017

      Moro Jeppe,

      pahoittelut kun kesti vastaaminen, oli mennyt viesti roskapostiin vahingossa. En tiedä ongelmastasi tarpeeksi voidakseni sanoa varmuudella, mutta CBT (kognitiivinen JA käyttäytymisterapia) tutkitusti oikeasti on tehokkain useimpiin ahdistusongelmiin. Jos ongelastasi aina puhutaan uudestaan ja uudestaan, eikä varsinaista muutosta tehdä vaan sitä paremminkin odotellaan, niin suosittelen ilman muuta, että selvitä CBT terapia tarjonnan paikkakunnallasi.

      Terkuin,

      Ari

Leave A Response

* Denotes Required Field