Kesäloma oli ja meni – ja unohdin elää

Kesäloma oli ja meni.

Huomasin taas hosuvani kuin Heilu-Heikki helvetissä koko loman ajan. Omat oppini siitä, että pitää elää ’tässä ja nyt’ Mindfulness tapaan, eikä koko ajan huolehtia tulevista, tai surra menneitä, hävisivät jonnekin ikkunasta pihalle ja vastoin päätöksiäni ja vastoin Minnan tiukkaa ohjeistusta käytin joka päivä aamutunnit ja illan hämärät sähköpostien vahtaamiseen ym. pakolliselta tuntuvaan.

Kävimme me toki muistomerkkejäkin ihailemassa ja nähtävyyksiä ihmettelemässä, laukkasimme kiireesti touhottaen paikasta toiseen niin että, Veikko Huovista vapaasti lainatakseni, ’vaahto roiskui suupielestä ja sperma shorstin lahkeesta’, ja aina välissä tarkistin kännykästä viestit ja vastailin kiireisimpiin.

’Healer heal thyself’ sanotaan täälläpäin maailmaa, ja Suomessa: ’lääkäri, paranna itsesi.’

Miten tähän on tultu? Minä sentään olen sen sukupolven ihmisiä joka lapsena vielä meni oikeasti ulos pelaamaan kaverien kanssa, puihin kipeilemään ja niistä oikeasti putoilemaan. Jos tapeltiin, niin tapeltiin oikeasti eikä virtuaalimaailmassa, eikä henkilökohtaisista tietokoneista oltu kuultukaan. Kännykät tulivat joskus kun olin jo ollut vuosia työelämässä ja naimisissa. Ja alkuun kännyköilläkin soitettiin puheluita. Muistat, jos olet yli 40 v, ne isot matkapuhelimet, joita varten piti olla oma selkäreppu, jotta niitä saattoi kuljettaa…

Sitten joku keksi ihmeen ja alettiin lähetellä tekstiviestejä…ja siitä lähtien on virtuaalimaailma juossut pitkälle edelleni niin, että en koskaan ole oppinut ymmärtämään niitä mustikoita (blueberry) ja mokkuloita, androideja, tabletteja…Mikä ero on iPhonella ja Ipadillä. Mitä itse asiassa ovat appsit? Se kai tulee sanasta application, eli sovellus, mutta mitä se oikeastaan on? Jne. jne. Laaja, loppumaton hämmennyksen suo minulle.

Ja nyt kuitenkin olen olevinani niin loputtoman kiireinen, että en lomallanikaan voi pitää hyppysiäni erossa läppäristäni. (Huomaa, että tunnen oikean termin ’läppäri’). Läppärini muuten, josta olin ylpeä ja luulin olevani taas ajan tasalla tekniikan suhteen, onkin osoittautunut jo säälittävän vanhanaikaiseksi ja kömpelöksi koneeksi jollaista kukaan ei enää viitsi mukanaan raahata. Pitää olla tabletti. Koetin lentokoneessakin (kiire!) sovitella läppäriä syliini, kun joka puolella paremmin aikaansa seuraavat ottivat povestaan tai takataskustaan tuon pienen kirjan kokoisen koneen jolla alkoivat tehdä kuka mitäkin, kirjoitella viestejä, kuunnella musiikkia, lukea kirjoja, katsella elokuvia… En ole aivan täysin noviisi, vaikka siihen suuntaan olenkin taipuvainen, tiedän, että tabletilla tekee kaikkea mitä läppärilläkin, ja se toimii myös mm. kamerana!

Pitää kai se tabletti hankkia jotta voi paremmin ja tehokkaammin suorittaa lomallakin.

Itse asiassa pointtini on juuri tämä. Me suoritamme aivan liikaa. Koko ajan. Lisäksi meidän pitää jatkuvasti saada lisää ja uutta. Ja informaatiota tulee tajuntamme käsiteltäväksi nykyään tunnissa yhtä paljon kuin 50 vuotta sitten jouduimme käsittelemään vuodessa. Ennen oli aikaa sulatella tietoja ja keskittyä yhteen asiaan kunnolla. Nyt kun avaat nettisi – tai televisiosi – niin saat kuulla samanaikaisesti ja reaaliajassa maanjäristyksestä Papua Uusi Guineassa, tuhopoltosta Helsingissä ja tsunamin uhkasta Karibialla. Samaan aikaan sinua voidaan pommittaa uutisilla valaiden kuolemasta Kanadan rannikolla ja hintojen noususta Tukholmassa. Mitä minä tai sinä voimme kaikelle tuolle? Voit toki osallistua hyväntekeväisyyteen, mutta kaikkea et voi ratkaista ja uutiskuorma sen kuin kasvaa. Samalla kasvaa syyllisyyden tunne ja tunne siitä, että juuri minä olen vastuussa tuosta kaikesta. Mitä teen? Annan rahaa keräyksiin, pistän nimeni listoihin, kerään tietoa (netistä) jotta en syyllistyisi tietämättäni johonkin joka vaikka lisäisi hiilijalanjälkeäni…

Lisäksi on meitä hulluja, jotka emme jätä työtämme lomallakaan. Pidämme panostamme niin korvaamattomana, että emme voi luovuttaa. Taistelemme viimeiseen veripisaraan, vastaamme vielä yhteen sähköpostiin, kirjoitamme vielä yhden vastineen, blogin, artikkelin, tutkielman…Vähemmästäkin ihminen ahdistuu!

Mitä siis olen nyt oppinut huomattuani, että tuhlasin lomani hosumiseen? Sen sijaan, että olisin nauttinut tuulesta poskellani, veden vilvoittavasta hyväilystä ihollani, puiden katselusta, leppoisasta juttuhetkestä ystävän kanssa terassilla…olin kyllä tuulella ulkona, mutta suunnittelin jutun kirjoittamista, olin kyllä metsässä, mutta koetin muistaa mitä piti tehdä seuraavana päivänä, olin kyllä terassilla, mutta luin sähköpostejani…Unohdin elää.

Olen nyt päättänyt harjoittaa sitä mitä saarnaan. Alan elää hetkessä, koen taas mitä on tehdä asioita ja keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. (Kunhan lopetan tämän juttuni!) Aamulla aion mennä aamu-uinnille mereen. Meiltä on Atlantin rantaan vain 10 minuutin kävely. Siellä on hienot rannat, kilometreittäin sannikkoa, turkoosia vettä, purjeveneitä, tuulta…Aion kelliä rannalla, pulahtaa mereen, katsella lukemattomia purjeveneitä ja leikkiviä koiria, kauniita ihmisiä. Otan ehkä pallon mukaan ja koetan saada vaimoni heittelemään sitä kanssani.

Alan ehkä kiipeillä puissakin taas!

7 Comments

  • Marika

    Reply Reply August 8, 2014

    Hah, mainio juttu ja niin totta! Kunpa oppisinkin nauttimaan hetkestä. Kiitos näistä kannustavista ja positiivisista jutuista!

  • M

    Reply Reply August 17, 2014

    En osaa elää :-).. Järki sanoo että ei pelkoa mut silti uhkakuvat pyörii mielessä enkä osaa nauttia hetkestä. Mut miksi näin tapahtuu usien väsyneenä? En siis ole peloissani ihan koko ajan, tulee kohtauksina.

    Johtunee varmaan jostain perusturvallisuuden tunteen puuttumisesta joka johtuu koulukiusaamisesta.

    Mut onko todella mahdollista päästä noista kohtauksista? Vähän epäillyttää kun en ole järjellä pystynyt pääsemään
    niistä eroon. Tunteet ja järki sotii keskenään sillä hetkellä 🙂

    • Ari

      Reply Reply August 18, 2014

      Niin, siinahan se ongelma juuri on, kun jarki kylla ymmartaa, etta uhkaa ei ole, mutta viesti ei mene perille ’emotionaaliseen mieleen’. Emotionaalinen mieli sitten lahettaa niita uhkaviesteja koko ajan ja muu mieli ja keho reagoivat niinkuin uhka olisi todellinen.

      Tunteet ja jarki, aivan niinkuin sanotkin siis ikaan kuin sotivat keskenaan. Tuon tilanteen pystyy muuttamaan, siihen juuri kognitiivinen terapia (myos paradoksaalinen kurssi) perustuvat.

      Salaisuus on saada emotionaalinen mielesi ymmartamaan asia eri lailla. Ei niinkaan ‘jarkeasi’. Jarkesi (siis rationaalinen mielesi) tietaa jo, etta on turhaa ahdistua ja kauhistella niita kauhukuvia.

      Mutta niin kauan kuin emotionaalinen mielesi ymmartaa asian eri lailla (katastrofaalisesti) kuin ‘jarkesi’, nuo kaksi mielen osaa eivat kohtaa, ja emotionaalinen mielesi ei opi. Tama tietenkin pahenee silloin kun olet vaikka stressaantunut tai fyysisesti vasynyt jolloin olet haavioittuvaisempi.

      Kognitiivisessa terapiassa emotionaalinen mieli ‘pakotetaan’ oppimaan se minka rationaalinen mieli tietaa.
      Se ei ole helppoa jos kielteiset ajatukset (pelot) ovat sitkeita ja olleet hallitsevina jo pitkaan. Mutta se on kokemukseni mukaan aina tehtavissa, edellyttaen, etta potilas itse on valmis tekemaan osuuutensa ja kohtaamaan hiukan tilapaista ahdistusta kun ‘kohdataan pelkoja’.

      Kysymykseni niille jotka arvelevat, etta voivatko he kestaa sita ahdistusta mika tulee, kun lopetetaan valttely ja aletaan tutkia mita maailmassa – ja mielessa – todella tapahtuu on: mita sina voit menettaa, olet jo ahdistunut?

      Eli vastaukseni sinulle on: kylla turhasta ahdistuksen tunteesta ja turhista peloista paasee eroon.Mutta tyota se vaatii.

      Ari

  • M

    Reply Reply August 17, 2014

    Nii sitten ku olen levännyt riittävästi niin niitä tulee harvemmin ja tosi lievänä ja kun taas olen väsynyt ei ole muuta kun pelkkää uhkaa vaan pää täynnä

  • M

    Reply Reply September 18, 2014

    Tämä on vähän outo juttu mutta laitoin ton edellisen viestin noin kk sitten, jonka jälkeen olen oikein urakalla miettinyt noita pelkotiloja, käsitellyt ja miettinyt niitä ja tätä tekstiä minkä olet kirjoittanut. Yksi päivä kun murehdin oikein urakalla ja meinasi pää jo pamahtaa siitä, tajusin yhtäkkiä (tai alitajunta tajusi) että ei se tosiaankaan auta yhtään, en pysty vaikuttamaan tulevaisuuteen yhtään enkä voi kontrolloida sitä ja murehtiminen loppu siihen .. ??… Sitten viikon jälkeenpäin kun olen kova loukkaantumaan niin yksi ihminen “loukkasi” mua niin että se harmitti seuraavan viikon… kunnes taas yhtäkkiä sain kiukku kohtauksen että MITÄ VÄLIÄ sillä on mitä muut ajattelee musta!!! Tämän jälkeen loppukin ahdistus hävisi? ! ? Näiden kahden asian tajuamisen jälkeen mun 5 vuoden jatkuva jokapäiväinen hyperventilaatio hävisi tuhka tuuleen!!! Enkä enää loukkaannu muille koska tiedän että en voi kontrolloida toista vaan ainoastaan omaa käytöstä ?!

    Nyt on oudon rauhallinen olo että ihan ihmetyttää, että mulla ei ole koskaan ollut näin rauhallista oloa, väsymyskin katosi tuuleen!! Mitä tämä on?? Melkeen pelottaa mutta sitten ei kuitenkaan pelota. Onko tällainen normaalia? Vai olenko lopullisesti vinksahtanut? En ole ottanut mitään rauhoittavaa, enkä koskaan ole syönytkään sellaisia. Tämä tosi rauhallinen olo on niin kummallista?

    Toivottavasti ymmärsit 🙂

    • Ari

      Reply Reply September 22, 2014

      Moro M,

      olet oivaltanut jotain tarkeaa. Olet ottanut ensimmaisen, kaikkein tarkeimman askeleen, eli sen, etta olet hyvaksynyt sen, etta et voi kontrolloida tulevaisuutta. Etka toisten kaytosta tai ajattelua.

      Kun olet hyvaksynyt asian, mielesi rauhoittuu. On kuin katkaisisit napanuoran sellaiseen mika vakisin vetaa sinua mukanaan niin kauan kun se napanuora on kiinni. Silloin kun napanuora on viela kiinni, tuo mika sinua vetaa, on se tarpeesi kontrolloida. Sinun on pakko tietaa, pakko saada se tulos, mita toivoit tai kuvittelit, etta on tarpeellinen, valttamaton…

      Kun nuora on poikki, niin tuo halu, vaatimus, etta asiat menevat tietylla tavalla, katoaa avaruuteen.

      Silloin voi alkaa elaa.

      Voi alkaa keskittya siihen mita nyt tapahtuu, ja voi lopettaa sen aikamatkailun tulevaisuuteen jota ei kuitenkaan voi hallita, ja menneisyyteen, mita ei voi muuttaa. Voi elaa nyt. Ja kun elaa nyt, niin mieli rauhoittuu. Ei ole pakko saada tietynlaista tulosta.

      Salaisuus on yksinkertainen, mutta useimmat meista eivat koskaan saavuta sita. Ikava kylla useimmat meista murehtivat loputtomasti asioita joita eivat voi hallita. Murehtija kaatuu lopulta hautaan niin kuin sekin, joka ei jatkuvasti murehdi. Mutta kumpi on elanyt? Seko joka aikamatkaili ja murehti, juoksi tavoitteiden perassa ja suomi itseaan, vai seko, joka ei aina saavuttanut kaikenlaisia tavoitteita, vaan ehka kalasteli tai teki jotain muuta mista sai iloa?

      Et todellakaan ole vinksahtanut, vaan olet siis oivaltanut ison asian. Harjoittele sita paivittain, koska tama maailma niin helposti puristaa meidat takaisin siihen murehtimisen ja tavoittelun hullunmyllyyn.

      Kiitos mukavasta viestista,

      Ari

  • M

    Reply Reply September 22, 2014

    Kiitos paljon avusta ja näistä kirjoituksista!! Olen tosi iloinen kun tajusin tämän. Toivottavasti muutkin ymmärtäisi että kun ei kontrolloi niin 20kg taakka tippuu päältä 🙂

    Yritän jatkaa samalla tavalla, voi olla että tulee takapakkeja mutta en jaksa murehtia sitä 😉

Leave A Response

* Denotes Required Field