Esiintymisjännitys – julkisen puhumisen pelko – Kuolemaakin pahempi pelko?

Tiesitkö, että esiintymisjännitys – julkisen puhumisen pelko- on pelko numero yksi Yhdysvalloissa? Pelko numero kaksi on kuoleman pelko!…Ainakin joidenkin tilastojen mukaan. Joku on sanonut, että hän makaa mieluummin itse arkussa kuin pitää puhetta jollekulle toiselle jota haudataan…En mene vannomaan, että tuo kaikki on absoluuttisesti faktaa, mutta aivan varmasti ajatus siitä, että pitäisi pitää esitelmä, puhua yleisölle, saa useimmat meistä hikoilemaan ja vapisemaan jo ennalta. Puhumattakaan siitä, kun on aika astua yleisön eteen…

Kuitenkin aika ajoin tulee eteen tilanne jossa pitäisi avata sanainen arkkunsa yleisön edessä. Ehkä pitäisi puhua hääjuhlaväelle. Ehkä pomo vaatii, että johdat kokouksia. Ehkä työpaikan saaminen edellyttää puhumista, tai jopa ideoiden tai tuotteiden myymistä – ja puhumista porukoille..!

Itse olen kokenut oman osani tästä. Olen kokenut miten pelko panee jalat vapisemaan ja sitten koettanut piilottaa vapisevaa jalkaani puhujapöntön taakse – ja jopa toisen jalkani taakse! Vaikeus oli, että ’pönttö’ oli vain ohut tukijalka joten piilotteluyritykseni oli tuomittu tuhoon…

Kerran kun pidin esitelmää kohtuullisen suurelle yleisölle (ehkä vähän toista sataa ihmistä) koin kaikki tavanomaiset jännittämisen oireeni: hikoilin, vapisin, koin keskittymisvaikeutta ja siksi pelkäsin unohtavani kaiken mitä piti sanoa…pahinta oli, kun alkoi tuntua, että hiki virtaa kasvoillani valtoimenaan. Näin mielikuvassani kuinka hiki virtasi, ei vain noroina, vaan valtavina virtoina jotka jokainen takimmaisellakin rivillä istuva voi huomata. Tämä tunne lisäsi jännitystäni ja oli aina vaikeampi keskittyä joten pelkäsin yhä enemmän, että unohdan, mitä piti sanoa…Onnekseni minulla oli puheeni kokonaan kirjoitettuna sanasta sanaan…

…ei aivan: yhä lisääntyvästä jännityksestäni johtuen kuumenin liikaa ja silmälasini menivät huuruun. En nähnyt mitään. Hienoista muistiinpanoistani ei ollut hyötyä!

Mitä tehdä?

Paeta huutaen apua? Poistua mutisten jotain anteeksipyyntöjä?

Tein ainoan järkevän asian: tempaisin hyödyttämät rillit nenältäni ja aloin vain puhua. Kun kerran on alamäki niin antaa mennä! Puhuin niitä ja näitä. Aluksi hädissäni. Aluksi en tosiaankaan muistanut, edes mistä aiheesta oli tarkoitus puhua ja siten vakuuttaa yleisöni. Mutta pikkuhiljaa huomasin jotain odottamatonta: kiinnitin huomiota yleisöön enkä itseeni. Yleisö naureskeli jutuilleni ja seurasi puhettani. Elehdin. Aloin puhua vapautuneesti ja pikkuhiljaa aloin olla sujut oman jännitykseni kanssa.

Parodoksi tapahtui: kun en enää kiinnittänyt huomiota itseeni ja pelkooni, kun en enää yrittänytkään hallita itseäni, kun heittäydyin ’antaa mennä’ tunnelmaan ja annoin pit paut koko muistiinpanoilleni (joita olin kirjoittanut viikkokaupalla) niin esitys sujui lopulta paremmin kuin koskaan! Pelko häipyi kun en taistellut oireitani vastaan! Ei toki kokonaan. Osa pelosta säilyi, mutta vain sen verran, että se antoi tarvittavan adrenaliiniruiskun jotta pystyin suoriutumaan tehokaasti – ja vapautuneesti.

Jos olet seurannut blogiani tai tutustunut kurssimateriaaliini, tiedät, että puhun paljon paradokseista. Pelon voitat paradoksaalisesti niin, että et taistele sitä vastaan.

Tätä asennetta sovellan muihinkin tilanteisiin, ei ainoastaan julkiseen puhumiseen. Sitä voi soveltaa vaikkapa työpaikkahaastatteluun – sopivassa määrin – tai siihen, kun pitää sanoa jotain herkkää ja viisasta sille unelmien naiselle tai miehelle…

Seuraavaksi lisää siitä miten voit tuhota turhia ja rajoittavia pelkoja -ehkä jollain muulla saralla. Haluatko, että juuri sinun pelkoasi käsitellään? Kerro kokemuksistasi ja kysele blogissa klikkaamalla ‘comments’ . Voit pistää kommenttisi alle, tai mihin tahansa ketjuun.

Paradoksaalisin terveisin

Ari

6 Comments

  • Heikki

    Reply Reply September 16, 2013

    Hei! Ois mukava kuulla näkemyksiäsi sosiaalisten tilanteiden pelon voittamiseen, johon ainakin itselläni liittyy jatkuva itsensä tarkkailu ja huono itsetunto.

    • Ari

      Reply Reply September 16, 2013

      Moro Heikki,

      olipa kiva saada kommenttisi, eli kysymyksesi. Sosiaalisten tilanteiden pelko on mieliaiheitani ja tälläkin hetkellä hoidan neljää tai viittä ihmistä joiden joko pääasialliena ongelmana, tai toissijaisena ongelmana on juuri sosiaalisten tilanteiden pelko.(he toipuvat vauhdilla!)

      Sosiaalisten tilanteiden pelko – eli sosiaalinen ahdistuneisuus – tai joskus myös -sosiaalinen fobia- on erittäin yleinen ongelma ja se rajoittaa kärsijän elämää aivan niinkuin muutkin ahdistuneisuusongelmat. Jos olet jatkuvasti varuillasi ja tarkkailet itseäsi niin on päivänselvää, että et voi mennä sosiaalisiin tilanteisin. Tai jos menet niihin, niin koet ahdistusta. Useimmilla, niinkuin sinullakin, mukana on myös huono itsetunto joka pahentaa sosiaalista pelkoa/fobiaa – ja tämä taas pitkään jatkuneena syö itsetuntoa yhä enemmän. Monelle sosiaalista ahdistuneisuutta kärsivälle kehittyy sen vuoksi myös ikävä kyllä depressio.

      Sosiaalinen pelko saa monia muotoja. Ujous on sukua sille, mutta ei kuitenkaan sama asia (ujous on kehitykselle hyvä asia…sosiaalinen pelko taas jarru). Esiintymisjännityskin josta kirjoitin, on osittain sosiaalista pelkoa…Varsinaisesta sosiaalisesta fobiasta kärsii muistaakseni noin 5-10 % aikuisväestöstä missä tahansa yhteisössä, mutta kun siihen lisää ne joiden on vaikea puhua porukoissa, lähestyä uusia ihmisiä jne, niin luku nousee paljon isommaksi. Et siis ole yksin.

      Mikä ylläpitää sosiaalista pekoa? Sanoit itse ydinasian viestissäsi. Juuri se, että tarkkailet itseäsi ollessasi jännittynyt sosiaalisessa tilanteessa on ongelman ydin. Olet hyvin tietoinen itsestäsi. Huomasitko tuossa artikkelissani, missä kerroin puhumiskokemuksestani, että minulla oli mielikuva itsestäni hikoilemassa vuolaita virtoja jotka kaikki näkivät. Ikäänkuin näin itseni sellaisena, ja alitajuntani uskoi, että juuri näin on asia…Se on esimerkki itsensä tarkkailusta, joka lisää pelkoa, mutta joka ei kuitenkaa ole totta. Opetan tietyillä harjoituksilla lopettamaan sen itsensä tarkkailun, eli opetan sosiaalisesta pelosta kärsivän tulemaan vähemmän tietoiseksi itsestään, oireistaan…

      Voin kirjoittaa perusteellisemman blogiartikkelin aiheesta, ja antaa vinkkejä, mitä tehdä, mutta juuri nyt en ennätä sitä tehdä. Jos kuitenkin luet blogiani, niin lupaan kirjoittaa sen viimeistään torstaina – jos vain henki pihisee- ehkä jo aiemmin.

      Sillä välin, jos kerrot lisää oireistasi ja peloistasi, niin otan ne huomioon artikkelia kirjoittaessani. Erityisen kiinnostunut olen kuulemaan:
      1. millaisa fyysisiä oireita koet (punastumista, hikoilua, vapinaa, äänen tärinää..?)
      2. Millaisia mentaalisia oireita, millaisia pelkoja koet: (‘munaan itseni, minusta ei pidetä, olen kummallinen, en osaa sanoa mitään järkevää…’)
      3.Mitä teet jotta pärjäisit, tai olisit turvassa (vältteletkö, et ota katsekontaktia, et puhu, tai puhut hiljaisella äänellä..?)

      Ota rohkeasti yhteyttä,

      terveisin
      Ari

  • Heikki

    Reply Reply September 16, 2013

    Hei!

    Tosiaan suurimpina fyysisinä oireina juurikin punastuminen, kasvojen hikoilu, pahoinvointi ja jonkin verran vapinaa.
    Tunnen että minusta ei pidetä tai sanon jotakin tyhmää.
    Selviytymiskeinoina välttelen jonkin verran sosiaalisia tilanteita joista kohtuudella voi luistaa, mutta en todellakaan voi hakeutua tilanteisiin joihin haluaisin. En puhu isommissa porukoissa ja toivon ettei kukaan kysy mitään.

    • admin

      Reply Reply September 18, 2013

      Hei Heikki,

      pistin uuden jutun aiheesta. Tsekkaa ja kommentoi. Lauantaina palaan aiheeseen.

      Ari

  • S

    Reply Reply October 17, 2013

    Hei vaan sinne Britteihin!
    Kun on tämä vapinaongelma esim. kauppareissulla – onko Sinulla vinkki sen hallitsemmiseksi?

    • Ari

      Reply Reply October 17, 2013

      Heippa vaan sinullekin Sirkka!

      Kysyt vinkkiä vapinan hallitsemiseksi…Oletan, että vapinasi johtuu siis ahdistuksesta kun teet kauppareissuasi (vapinahan voi johtua monesta syystä – ja vapina kyllä on hyvin yleinen ahdistuksen oire.

      Mieluiten neuvoisin että et hallitse sitä. Ahdistuksen oireiden hallitseminen lisää niiden oireiden pelkoa – ja siten lisää ahdistusta ja pitkällä tähtäimellä niitä oireita. Erilaisilla rentoutumistekniikoilla kyllä voi saada tilapäisavun, mutta ne pitävät yllä pelkoa. Lääkkeistä varmaankin käyttökelpoisimmat ovat beta salpaajat, kuten propranolol, ja niissä on sekin hyvä puoli, että ne eivät aiheuta riippuvuutta (paitsi ehkä hiukan psykologista riippuvaisuutta ylipäänsä lääkkeestä).Lääkkeilläkin on kuitenkin sama huono puoli kuin muillakin oireiden hallitsemiskeinoilla: pelko oireista – ja ahdistuksesta pysyy sitkeänä mielessäsi (‘onneksi oli lääkettä, muuten olisin vapissut…’)mutta on toki hyvä käyttää lääkkeitä lääkärin määräyksen mukaan ja ainakin alkuun vaikka vain hallitakseen niitä oireita. Voihan sitä sitten myöhemmin koettaa vaikka kognitiivisen terapian avulla lopettaa pelko – ja ahdistus.

      Pistin kuitenkin kysmyksesi innoittamana uuden artikkelin aiheesta blogiin, joten kannustan lukemaan…ja kommentoimaan!

      terkkuja Suomeen, joko on lumi maassa?

      Ari

Leave A Response

* Denotes Required Field