Esiintymisjännitys, itseluottamuksen puute, ujous – mitä niille voi tehdä?

160_F_60229240_pmbH6w8d3vdSWoWptpgnVL8SXh4UOwI4

Esiintymisjännitys ja itseluottamuksen puute voi vaivata monenlaisessa tilanteessa. Äärimmäinen tilanne on tietenkin kun pitäisi oikein puhua yleisölle. Pitää puhe tai esitys vaikka työpaikalla, koulussa tai vaikka häissä. Monelle se on kuolemaa pahempi kohtalo! Silloin olet huomion keskipisteenä ja kaikki sosiaaliset pelkosi nousevat pintaan, täriset ja pahimmillaan saat paniikkikohtauksen tai (luulet että) pyörryt lavalle.

Esiintymisjännitys on yksi sosiaalisen ahdistuneisuuden muoto. Ujous, vaikkakaan ei ole sama asia voi olla osa ongelmaa. Esiintymisjännitystä, sosiaalista ahdistusta, ujoutta ja heikkoa itseluottamusta voidaan muokata ja vähentää oikeilla ‘tempuilla’. Itseluottamus joka siis voi olla heikko (tai vahva), ja ongelman taustasyy, ei ole stabiili piirre persoonallisuudessa, vaan aina vaihteleva tilanteen ja uskomusten mukaan. Sitä jota jännittää puhuminen vieraille tai huomion keskipisteenä oleminen yleensä vaivaa ainakin tilapaisesti heikentynyt itseluottamus – ja sekin on muutettavissa.

Kaiken taustalla on usein -vaikka ei suikaan aina- myös itsetunto-ongelmia tai heikentynyt itsetunto – joka voi paradoksaalisesti olla ongelma sellaisella jolla näyttää olevan kova itseluottamus. Heikko itsetuntokin on muutettavissa vahvaksi.

Elämää – ja sosiaalista elämää, sosiaalista kanssakäymistä – voi rajoittaa jokin noista yllä luetelluista ongelmista, tai ne kaikki. Voisimme tässä yhteydessä yksinkertaisuuden vuoksi nimittää tuollaista ahdistusongelmavyyhteä sosiaaliseksi ahdistukseksi.

Katsotaanpa lyhyesti joitakin alueita missä sosiaalinen ahdistus ja esiintymisjännitys voivat rajoittaa elämää…

Itselleni esimerkiksi on aina ollut hankala puhua pienissä ryhmissä, sellaisissa 3-8 hengen porukoissa missä puhutaan jostain ryhmän tavoitteista, ja puhe yleensä pomppailee vauhdilla niiden aggressiivisten esiintyjien välillä, jotka eivät karsi itseluottamuksen puutteesta (ainakaan siinä tilanteessa – tai ainakaan näennäisesti). Varsinkin Englannissa missä en saa edes käyttää kaunista äidinkieltäni, vaan joudun solkottamaan tätä epäloogista kieltä tuo on ollut ahdistusta aiheuttavaa.

Opiskellessa kaikki ryhmätyöt olivat minulle painajainen. Isossa ryhmässä olen rennompi, sinne ‘hukkuu’ ja tahti on hitaampi. Useimmille työpaikkahaastattelu on kauhun paikka. Monelle ylipäänsä puhuminen vieraan kanssa on ahdistusta aiheuttavaa. Jotkut eivät voi mennä kauppaan tai pankkiin muuten kuin jonkin turvakäyttäytymisen avulla, ottamalla kaveri mukaan, vetämällä pari olutta pohjalle…

Ongelma vaikuttaa koko elämään.  Moni valitsee elämäntyylin joka sopii ahdistukseen. He eivät tee sitä mitä haluavat, tai mihin oikeasti pystyisivät, ellei turha jännittäminen rajoittaisi heitä, vaan sitä mitä uskaltavat. He eivät pyri uraan jota oikeasti haluaisivat tai lähesty ihmistä jota haluaisivat lähestyä. He eivät toteuta todellista potentiaaliaan, ja usein ‘alisuorittavat’ kykyihinsä nähden, koska siten on näennäisesti helpompaa olla ahdistuksen tai jännityksen kanssa, eikä ainakaan tee mitään sosiaalisesti tuomittavaa ja siten tule ‘tuomituksi’ tai eivät koe sosiaalista nolostumista.

Sosiaalinen ahdistus vaikuttaa salakavalasti niin, että emme aina edes huomaa, että taustalla ovat nuo ongelmat. Ajattelemme vain, että ‘minä olen tallainen’, ‘olen jännittäjätyyppi’, ‘persoonani nyt on tällainen’…

Mutta, mutta: huomaa, mitä kirjoitin edellä: se kaikki on muutettavissa.

Kyseessä ei ole persoonallisuuden piirre eikä varsinkaan ‘sinä persoonana’! Kyseessä on opittu tapa reagoida. Jos olet oppinut jonkin tavan reagoida, voit oppia myös toisen, sellaisen kuin haluaisit. Usein se miten me emotionaalisesti reagoimme ‘automaattisesti’ on kehittynet meille -oppimisen kautta- jo lapsuuden aikana (monet uskomuksemme itsestämme ja omasta ‘arvostamme’ jo ennen kahdeksatta ikävuotta). Kielteiset reagointimme ovat myös rakentuneet pitkän ajan kuluessa – ja vaikuttavat hankalilta tai mahdottomilta muuttaa. Mutta ne eivät ole mahdottomia muuttaa.

Yksi tutkitusti oikeasti tehokas tapa muuttaa omia pelkojaan on kognitiivinen käyttäytymisterapia, jota yleensä nimitän lyhyesti CBT:ksi – koska olen saanut koulutukseni ja suuren osan työkokemuksestani Britanniassa, missä olen Brittilaisen British Association for Behavioural and Cognitive (BABCP) laillistettu jäsen. (Muutin juuri Suomeen)

CBT on nimenomaan muutosterapiaa: muutamme yhteistyössä turhia pelkojasi ja haitallisia reagointimalleja – opimme uuden tavan ajatella ja reagoida – ja kasvatamme itseluottamusta sosiaalisissa tilanteissa. CBT on kaiken lisäksi ns. lyhytterapiaa, yleensä sosiaalinen ahdistus hoituu – tai ainakin vähenee muutaman (3-4) yhden kuukauden pituisen hoitojakson aikana. Tällöin yksi hoitojakso tarkoittaa 4 viikoittaista tapaamista (Useimmiten Skypen välityksellä, mutta joskus myös kasvokkain).

Jos haluat keskustella mahdollisesta hoitojaksosta missä lopetat turhan sosiaalisen ahdistuksen, niin ota yhteyttä ’Varaa terapiaa’ tabin kautta. Emme kuitenkaan aloita suin päin terapiaa, vaan aluksi keskustelemme, että sopiiko CBT sinulle, ja kannattaako se aloittaa, vai mitä kannattaa tehdä.

Varaa Terapiaa

Tai saatat olla kiinnostunut sosiaalisen ahdistuksen työpajoistani – missä teemme muutoksen ahdistukseen ryhmänä- niistäkin voit kysyä ’varaa terapiaa’ sivulla.

Lue:
http://paniikkihairio.fi/lopeta-esiintymisjannitys-kognitiivisella-terapialla/

Ota rennosti,

Ari

12 Comments

  • Santtu

    Reply Reply August 30, 2015

    Heippa!

    Kävin lukemassa tämän tekstin jo aikapäiviä sitten ja jäin miettimään. Olen tiedostanut, että olen itsekseni viihtyvää tyyppiä, en kaipaa sosiaalisia kontakteja, viihdyn parhaiten kotona oman perheen kesken. Viihdyn yksin.

    Vai viihdynkö sittenkään? Onko kysymys sittenkin sosiaalisten tilanteiden pelosta? Jos minulle ehdotetaan vaikka kylään lähtöä, lähes poikkeuksetta ensimmäinen reaktio on: EI. Yleensä kyllä sitten lähdetään ja kyläilyt sujuvat hyvin, mutta jos olisin vaikka yksineläjä, en varmaan kävisi juuri koskaan missään töitä lukuun ottamatta. :O

    Varmaan ajattelen liikaa sitä, mitä muut ajattelevat. Läheiseni siitä joskus on minulle huomauttanutkin. Itseasiassa sellaisten luo on helppo mennä kylään joihin sataprosenttisesti luotan ja joiden tiedän aina “olevan minun puolella”. Mutta vieraampien kohdalla ajattelen hyvin herkästi, että haluaako ne edes minua kylään. Äh, tyhmää. Mikä siinä on, että pitää niin älyttömästi aina AJATELLA? Kun voisi olla vaan.

    • Ari

      Reply Reply August 30, 2015

      Hi Sanna,

      voi olla joskus vaikea tietaa itsekaan mita haluaa – olenko omissa oloissani koska se on mita haluan, vai olenko talla tavalla koska todellisuudessa pelkaan mita voisi tapahtua jos olenkin avoimesti muiden kanssa tekemisissa….

      Koska huomaat ajattelevasi liikaa mita muut ajattelevat niin varmaankin jonkin verran ainakin karsit joko sosiaalisesta ahdistuksesta – tai jonkin verran ehka uskosi itseesi on heikompi kuin se voisi olla (eli ns. itsetunto)

      Koita soveltaa minun mottoani: “mita muut ajattelevat – ei kuulu minulle”

      Kirjoitan vain pikaisesti hotellista kasin, olen matkalla muuttomuorman kanssa Suomeen Englannista. Vihdoin asetun takaisin – ainakin talla eraa- kotimaahan ja kotikaupunkiin: Tampereelle! Tata kirjoitan Amsterdamissa missa yovyn.

      Hauskaa alkavaa syksya ja seikkailumielta…jos koetat tosiaan olla valittamatta siita mita muut ajattelevat “it’s their business – or their problem – not yours!”

      Ari

  • Sarita

    Reply Reply September 25, 2015

    Heips.

    Kaksi vuotta sitten minulla alkoi todella vaikea aika ja mukaan tulivat masennus, ahdistus, paniikkioireet. Aikaisemmin oli jo hieman ahdistusta sekä masennusta, mutta paniikki oli uutta. Mutta pystyin kuitenkin kulkemaan ihmistenilmoilla ja käymään lenkillä. Ja olen aina ollut sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen. Olen esiintynyt ihmisten edessä ja ollut muutenkin kuin kala vedessä ihmisjoukoissa. Kuitenkin nyt kahden vuoden ajan tämä sosiaalisuuteni ja ihmistenilmoilla oleminen on vähentynyt. Paniikkioireet ja masennus ovat vähentyneet paljon.

    Suurin ongelmani on nykyään mahdoton ahdistus siitä, kun pitäisi mennä asunnosta ulos. Pelkään naapureita ja mitä he mahdollisesti sanovat minulle. Olen joutunut vuosia sitten julkisen mustamaalaamisen kohteeksi ja nyt pelkään jonkun samanlaisen toistuvan. Jos onnistun jotenkin menemään kaupungille, niin siellä on kaikki ok. Mutta kotiin tuleminen tai kodista pois lähteminen tuottaa nykyisin ylivoimaisia ponnisteluita. Joten olen joskus jopa päiväkausia asunnossani.

    Itsetuntoni ja varsinkin itseluottamukseni ovat aivan surkeita. Miten tässä tilanteessa saisin itseni ulos asunnostani kunnialla? Tiedostan tuttujen ihmisten karttamisen taustalla olevan juuri tuomitsemisen pelon. On vain jotenkin niin surullista, kun paniikki ja masennus ovat vähentyneet paljon, niin sitten itseluottamuksen ja itsetunnon puute lannistavat minut neljän seinän sisälle. Ja tämä tuttujen ihmisten kohtaamisen pelko tuottaa suurta ahdistusta. Kaikkein pahinta on, jos minun pitäisi kysyä naapureilta jotain. Etten vain ole millään tavalla vaivaksi.

    • Ari

      Reply Reply September 25, 2015

      Moi Sarita,

      Näyttää, että itsetuntosi on kokenut kolauksen ja samoin itseluottamuksesi. Kuitenkin, onko tämä vain yhteydessä siihen ympäristöön missä tuo mustamaalaus tapahtui? Mitä luulet tapahtuvan itsetunnollesi, jos muutat muualle? En tässä ehdota muuttamista, vaan tahdon vain ymmärtää, että miten syvällä itsetunto-ongelma nyt on.
      Joka tapauksessa hyötyisit varmasti jos oppisit

      1. Menemään ulos ja sisälle riippumatta siitä, miltä tuntuu…ja varsinkin juuri silloin kun ei jaksaisi
      2. Tarkastelemaan pelkojasi neutraalisti: mitä se oikein merkitsee sinulle, jos sinua mustamaalataan taas
      3. Mika on pahinta mitä voi tapahtua jos kysyt jotain naapurilta? Mitä sitten jos olet vaivaksi? Mitä oikeasti tapahtuu? Miten saat sen selville?

      No, tallainen alkaa jo olla hiukan niin kuin terapiaa…ja sitä on tietysti mahdoton suorittaa nain blogissa…mutta ehkä hiukan jotain ajattelemisen aihetta sinulle.

      Tiedät varmasti ilman sanomistakin: se, kun jaat neljän seinän sisälle joka tapauksessa lisää itsekritiikkiäsi…ja heikentää itsetuntoa entisestään. Joten: ei muuta kuin:

      ’do it anyway’! tai niin kuin T-paidoissa lukee: ’just do it’!

      Ari

  • Sarita

    Reply Reply September 26, 2015

    Jep, jos voisin muuttaa muualle, niin en kohtaisi näitä ikäviä ihmisiä. Ja voisin kuin aloittaa puhtaalta pöydältä. Mutta tosiasia on se, että agressiivisesti puhuvat ihmiset ovat aina pelottaneet minua. Joten minun on opeteltava pitämään puoleni, jotta en jää näiden “jyrien” alle.

    Osaan jo paljon paremmin olla jämäkkä vieraiden ihmisten kanssa, mutta vanhat tutut tuottavat suuria vaikeuksia. He ovat tottuneet kilttiin naiseen, joka ei koskaan sano vastaan ja jatkavat piikkittelyään. Ja minä kuin taannun takaisin kiltiksi tytöksi, joka vain kuuntelee kaikenlaisia ilkeyksiä. Minun on hyvin vaikeaa muuttaa omaa käytöstäni heidän kanssaan. Joten välttelen heidän kohtaamistaan. Ja kun menetin luottamuksen läheisiinkin ihmisiin mustamaalaamisen takia, niin oletan nyt naapureidenkin hylkäävän minut, kun tarvitsen mahdollisesti apua jossakin.

  • Ben

    Reply Reply January 29, 2016

    Terve,

    Elämä voisi olla helmpompaakin.

    Tapaan työelämässä päivittäin asiakkaita joiden varoista vastaan, olen pankkiiri ja tehnyt tätä jo 18 vuotta eri työpaikoissa tosin.

    Koskaan aikasemmin “vaivaa” ei ole ollut, mutta viimeisen kahden vuoden aikana saan joskus (ymmärtääkseni ne ovat) paniikkihäiriöitä, asiakkaan läsnäollessa.

    Ajatuksiin tulee “pakotien etsiminen”, mitä sanon asiakkaalle? jne. häiriö tulee tapaamisen alussa. Ja menee kyllä ohi, mutta olo on epämiellyttävä ja tapaaminen ei ole täydellisen laadukas. Jos tapaamisia on päivässä useita, häiriö on ensimmäisen tapaamisen aikana, eikä toistu samana päivänä.

    Minkähän takia turvaudun Burana 400 x1 tablettiin ja siitä on muka apua ?

    Noin 2 vuotta sitten sain ensimmäisen häiriön ja loppu tulos oli että sanoin asiakkaalle että meidän täytyy ottaa uusi tapaaminen myöhemmin. Tästä ei tule mitään, kun niskat ovat niin jumissa (oli selitykseni).

    Itse asiassa käyn fysioterapiassa säännöllisesti niska hartia jumin takia. Silmissä tuntuu etten näe kunnolla. Leuat lonksuvat, ei aikaisemmin. Itseluottamus on jotenkin alentunut verrattaen siihen että ennen vetäsin 150 hengen tilaisuuden puheenvuoron heittämällä.

    Joskus jopa puhelinsoiton tekeminen asiakkaalle on työläs aloittaa…

    Työterveyslääkäri määräsi 2 vuotta sitten masennus lääkettä, en hakenut apteekista, en siis syönyt. Liikuntaa liikuntaa.

    2v sitten hankin jostakin sydänlihastulehduksen joka jäi kardiologilta selittämättömäksi, mistä sain sen. Oletus on stressi (en itse kokenut stressiä). Sydän on kunnossa, täysin. Olen 44v.

    Ben

    • Ari

      Reply Reply February 1, 2016

      Moro Ben,

      Taidat olla puurtaja joka ei anna periksi. Et koe mielestasi stressiä, mutta hankit sydänlihastulehduksen?

      Paniikkikohtaukset voivat tosiaan olla aika rankkoja. Mainitset, että ennen vedit puheen 150 ihmiselle heittämällä. Eikö tämä enää onnistu? Jotkuthan saavat paniikkikohtauksen pienessä ryhmässä, mutta esiintyvät kadehdittavan hyvin isolle porukalle. Mitä tapahtuu jos nyt pidät puheen tuollaiselle porukalle?

      Mikä aiheuttanee paniikkikohtauksesi? Mitä luulet pelkääväsi?

      No, ainakin sitä paniikkia itseään…tarkkailet ilmeisesti oloasi – ja tämä itsessään pitää ongelmaa yllä.
      Et ehkä varsinaisesti pelkää mitään…

      Tosin ei voi kirjoituksesi perusteella sanoa, että onko kyseessä paniikkikohtaus – puhumattakaan paniikkihäiriöstä. Voi olla. Mutta voi olla muutakin ahdistuneisuutta. Ehkä jostain syystä alentunut stressinsieto ja sitä kautta alentunut itseluottamus? Tai epävarmuus sosiaalisissa tilanteissa – mikä ei ennen ollut ongelma…

      Sanot, että elämä voisi olla helpompaakin. Mitä teet erilailla jos tämä toteutuu?

      Tässä vain muutama ajatus kysymyksen muodossa.

      No, jos haluat keskustella enemmän, niin otahan yhteyttä. Joka tapauksessa toivotan rentoa meininkiä!

      Ari

  • Taru

    Reply Reply February 7, 2016

    Hei ja kiitos mahtavista sivuista!

    En tiedä, että kärsinkö sosiaalisten tilanteiden pelosta tai jostakin vastaavasta, mutta olisi mahtava kuulla jonkinlaisia arvioita siitä, voisiko jonkinlainen terapia auttaa tilanteeseeni. Olen aina ollut kova jännittämään ja esimerkiksi jo ylä-asteella otin huonompia arvosanoja vain siksi, että en joutuisi esiintymään luokan edessä jännitykseni takia (pelkäsin, että pyörryn, punastun tai en pysty edes lukemaan tekstiä, kun jännitin ja ajatukset olivat niin sekavat). Joitakin pakollisia esityksiä olen pitänyt mm. yliopistossa, mutta ne ovat olleet miltei aina ihan kamalia kokemuksia, kun jännitän. Kuitenkin pidän esiintymisestä ja olen mm. näytellyt koulumme näytelmissä eli koen koko tilanteen todella ristiriitaiseksi. Nyt tilanne kuitenkin tuntuu pahenevan, ja ahdistun välillä ihan kauheasti esimerkiksi kassajonossa ja tunnen kuinka kasvoni helahtavat tulipunaisiksi ja pelkään pyörtymistä kaikkien silmien edessä. Näin ei kuitenkaan tapahdu joka kerta ja esimerkiksi kaverin kanssa oleminen auttaa ja tunnen oloni itsevarmaksi tai ehkä tavallaan unohdan jännittämisen, jotka en kuitenkaan ainakaan tietoisesti mielestäni ajattele silloinkaan, kun ahdistun. Se tapahtuu nopeasti ja menee usein ohi, kun esimerkiksi alan puhumaan kassalla olevan ihmisen kanssa.

    Nyt olen muuttanut väliaikaisesti ulkomaille ja olen ahdistunut kerran todella paljon junassa ja pelkäsin pyörtyväni ja tuntui, että minun on pakko lähteä junasta pois. Nyt ahdistun usein ennen tapahtumia ja esimerkiksi luennoilla, kun edes tulee tilanne, että ehkä joutuisin sanomaan jotakin. Tai esimerkiksi kun saimme kokeilla kahvien valmistusta eräässä kahvilassa, niin jouduin odottaessani omaa vuoroani keksittymään, että saan varmasti tarpeeksi happea ja hengitin syvään, kun jostakin syystä aloin panikoimaan. Taas helpotti, kun pääsi tekemään itse kahvia ja enkä edes tiedä, mitä mukamas tilanteessa jännitin, koska halusin todella kokeilla kahvin tekemistä. Voisiko ulkomaille vieraaseen ympäristöön muuttaminen vaikuttaa jännitykseeni niin, että se pahenee? Ja palautuukohan tilanne hieman paremmaksi, taas kun palaan suomeen, vai paraneeko tilanne vain terapialla? Tilanne on todella kiusallinen, sillä oikeasti viihdyn ihmisten kanssa ja haluan tehdä kaikkea ja työskennellä mm. asiakaspalvelussa, mutta alan olla epävarma, että pystynkö esimerkiksi työskentelemään tulevaisuudessa asiakaspalvelutehtävissä, kun jännitän/ahdistun välillä todella kiusallisesti.

    Kiitos valtavasti vastauksestani ja siitä, jos sinulla olisi jotain vinkkejä, mitä minun kannattaisi tehdä.

    • Ari

      Reply Reply February 9, 2016

      Hei Taru,

      Kiitos kommentista.

      Kyllä näyttää siltä, etta sosiaalisten tilanteiden pelko tai ainakin sosiaalinen ahdistuneisuus kuvaavat aika hyvin sinun ongelmaasi.

      Ihmettelet, että oikeastaan pidät esiintymisestä/näyttelemisestä… ja tosiaan se näyttää ristiriitaiselta. Kuitenkaan siinä ei oikeasti ole ristiriitaa. Esiintyminen näytelmässä on monelle sosiaalisesta ahdistuksesta pelkäävälle mahdollista – ja monelle jopa ammatti. Esiintyminen roolissa ulkoistaa. Et esiinny itsenäsi, vaan rooolissa. Yllättyisit jos tietäisit keitä olen itsekin hoitanut juuri sosiaalisen ahdistuksen takia – vaikka he esiintyvät hyvinkin julkisesti.
      Ulkomaille muutto on melko varmasti yksi tekijä joka stressaa – ja aiheuttaa oireilua. Hyväkin stressi on stressiä, ja stressi melkeinpä aina lisää ahidstuneisuutta – ainakin niitä pelättyjä oireita.

      Sosiaalisesta ahdistuksesta voi päästä eroon –tai voitolle – ominkin avuin, mutta usein käyttäytymis-ja kognitiivinen terapia, lyhyt hoitokuuri on ollut se mikä vie ongelman lopullisesti. Sitä voi tehdä viedotapaamisin (itse käytän skypeä) joten onnistuu riippumatta siitä missä päin maailmaa olet.

      Sinullekin pistän tähän lisäksi vinkin:
      Olen pitkään suunnitellut työpajaa juuri sosiaalista ahdistusta ja ujoutta kärsiville. Tarkoitus on pitää ensimmäinen pilottityöpaja vielä tänä keväänä, luultavasti Helsingissä. Tarvitsen siihen osallistujia n 8-10, ja suunnittelen antavani sen pilottiporukalle puoleen hintaan. Ideana on pitää 1-2 päiväinen kurssi jonka jälkeen nettiyhteys. Jos vähänkään kiinnostaa, niin kerro, niin liitän sinut sähköpostauslistaan niistä jotka saavatr ensimmäisenä tiedon kurssista.

      Missäpäin muuten olet?

      Otahan rennosti!

      Ari

  • Eeva

    Reply Reply February 20, 2016

    Moikka Ari,
    Ensiksi kiitoksia tästä blogistasi täältä olen saanut suuren avun jo moneen kertaan ja todella hyvät perustelut asioille ja mitä niille pitäisi tehdä.
    Minä olen aina ollut vahva persoona, erittäin sosiaallinen ja ihmisten kanssa viihtyvä. Rakastin ostoksilla käyntiä kellon aikaan katsomatta, olipa kauppa tyhjä tai täysi. Olen opiskeluaikana ollut monelle tukihenkilö ja opettajaa tuuraava ihminen, rakastin pitää esitelmiä suurelle/pienelle porukalle, olin aktiivisti liikkuva ja harrastin kuntonyrkkeilyä/kilpanyrkkeilyä suuressa porukassa ja sielläkin avustin aina uusia tulokkaita parhaani mukaan.
    Rakastin yhteisiä lounasaikoja puolisoni kanssa ravintolassa tai perheen kanssa..
    Olin mukana koira piireissä, jossa kävin huippukoiran kans harjoittaan jälkeä,tokoa yms suuressa porukassa koirastani piti tulla vapepa koira, ja näyttelykoira rahkeet olisi todella hyvät…
    Olin ennen tuota kaikkea nykyään olen vain ihmiskuori joka vain on hengissä.
    Elämäni muuttui noin pari vuotta sitten, olimme kesällä porukassa grillaamassa pihallamme kunnes yksi lapsistani huusi “äitiii! Sun jalat ovat ihan veressä” katsoin alas ja huomasin kuinka shortsien välistä pulppusi vain verta. Juoksin sisälle kylppäriin ja pyysin miestäni tuomaan pyyhettä ja jotai rättejä. Samalla aloin voimaan heikosti kun sitä verta oli jo puoli litraa valunu. Mieheni lähti viemään paikalliseen terveyskeskukseen menin sisälle ja kävelin seiniä pitkin ja alkoi jo pyöryttämään rojahdin kuin elokuvissa hoitajan syliin ja ne veivät minut äkkiä tutkimuksiin. gynekologi saapui paikalle ja hän oli huolissaan kun, sisätutkimusta ei voitu suorittaan ku vuoto oli niin runsas. Lääkärit päättivät kiikuttaa minut Ouluun ambulanssilla, muistan kun kysyin matkalla et, milloin perillä? Pissattaa niin paljon! Ja sen jälkeen elintoimintoni olivat romahtaneet.. Avasin silmät ja hoitaja vieressäni tuumi, meinattiin jo säikähtää ku kävit poissa ja jouduimme elvyttämään sinut ja tervetuloa takas, sinulla on vahva sydän.
    Perillä Oulussa saatiin tutkimukset tehtyä selvisi että, minulla oli “epäonnistunut” raskaus ja leikkuuseen jouduin seuraavana päivänä.
    Seuraavana aamuna leikkaus sujui ook, ja pääsin jo kotiin iltapäivällä ainut huono puoli oli että, hemoglobiini arvot olivat tippuneet alle 60 ja sen vuoksi oloni oli hyvin tokkura ja muuan pyörtyminenki tuli..
    3päivää kotona maattuani ajattelin että kyllähän kykenen kauppaan ku ukkokin oli töissä. Menin kauppaan ja puolessa välissä olo oli hirveä alkoi heikottaan ja pyöryttään ja sitten mietin siinä mitä mä teen! Äkkiä kassalle ja ulos kaupasta istuin autossa ja nopeesti kotiin. Täysin parannuttuani sairaalareissusta ja leikkuusta menin kauppaan se tunne tuli takaisin entä jos käy niinkuin viimeksi! Koitin järkeillä päässäni niin ei käy olen nyt terve yms, se ei auttanu tunne vaa paheni ja paheni eli kierre oli valmis.

    nykyään pelkään pyörtyväni joka paikassa…panikoin jo kotona jos johonki pitää mennä. Ja aluksi en edes tajunnu että, se oli paniikkikohtaus ennen kuin aloin googlettaa ja onneksi löysin nämä sivut! Näillä opeilla mitä täältä lukeni nii pienin pienin askeliin olen päässyt taas eteenpäin tosin rakastamani kauppa on vieläkin vihaamani kohde mutta, sekin parempaan suuntaan. Ehkä nyt pitkään aikaan pahin ahdistuskohtaus iski ku oli postiin tullut lappu jossa pitäisi mennä työhaastatteluun olen vuosi sitten valmistunut ja olin vuoden kotosalla kauhea ahdistus ja hikoilu iski pelkän lapun avaus ja lukeminen viikon päästä jo aika ja ajatteli jo miten voisin sen perua ja kuinka keksiä tekosyitä olla menemättä, mutta onneksi tulin taas tänne lukemaan ja mieleni muuttui vähän positiivimaksi ja ehkä en kuolekkaan viukon päästä haastattelussa saatikka pyörry toivottavasti!
    Kiitos vielä Ari hienosta blogista!

    • Ari

      Reply Reply February 20, 2016

      Hei Eeva,

      Kiitos kun kerroit tuon kokemuksesi. Se on itsellleni ehkä erityisen koskettava koska vaimoni kävi aikanaan samantapaisen kokemuksen läpi. Kyseessä oli silloin kohdun ulkopuolinen raskaus – ja kuolema kävi lähellä. Olimme vielä ulkomailla (kreikassa) lomalla tuolloin ja hätäleikkaus tapahtui siellä.

      Kokemuksesi oli sen verran traumaattinen, että olisi suorastaan ihme jos siitä ei olisi jäänyt mitään jälkiä psykkeeseesi.

      Loistavaa, että olet sitten kyseenalaistanut pelkoasi…! ja muistuttanut itsellesi, että nyt tilanne tosiaan on toinen: ei tarvitse enää pelätä. Tällä tavalla, niinkuin sanotkin, pienen pienen askelin pääset eteenpäin. Hyvin tehty, olet vahva (vaikka siltä ei tuntuisi)

      Tahtoisin silti hiukan tiedustella:
      Saitko mitäan apua ahdistukseesi ja trauman jälkeiseen mielialan muutokseen? Käsittääkseni sait toimivan ja laadukkaan hätäavun – ja leikkaus tehtiin tehokkaasti, niinkuin Suomessa onneksemme yleensä tehdään. Mutta saitko sen jälkeen psykologista apua?

      Tekstisi perusteella näyttää siltä, että koet olevasi erilainen persoona kuin ennen….sanot että olet ”vain ihmiskuori joka on hengissä”…koetko itsesi näin vielä nytkin, vaikka olet jossain määrin päässyt paniikin pelosta eroonkin ?

      Jos koet lisäksi masennusta (niinkuin näyttää tämän viestin perusteella) ja ahdistusta, jos koet hermostuneisuutta, unihäiriöitä ym..ja jos koet, että se traumaattinen kokemus vaivaa sinua edelleen + koet paniiikkikohtauksia, on mahdollista, että paniikkisi taustalla on trauma jota et ole käsitellyt loppuun. Diagnostisesti puhutaan PTSD:stä, eli trauman jälkeisestä stressistä. Sen diagnosoiminen vaatisi lähempää arviointia, eikä se onnistu tällaisessa blogissa.

      Olen iloinen, että olet saanut teksteistäni apua. Trauman jälkeinen stressi ja siitä johtuva panikointi vaatii kuitenkin useimmiten (mutta ei aina) tiukemman ja syvemmälle menevän työn. Omat voimavarat eivät usein riitä ja tarvitaan terapeutin apua. Mutta korostan: näin ei aina ole, ja moni on päässyt traumankin aiheuttamasta ahidtuksesta itseavun ja läheisten turvin.

      Periaatteessa kaikki mitä olen kirjoittanut soveltuu myös trauman jälkeiseen stresiin ja sen hoitoon. Siinäkin ydin on, että välttelyn sijaan aletaan tehdä sitä mitä pelkää. Mutta usein todella pienen pienin askelin.

      Kannnustaisin sinua – jos et ole sitä ennen tehnyt- kekustelemaan tästä luottamuksellisesti ja huolellisesti psykiatriaan erikoistuneen lääkärin kanssa – ja tiedustelemaan tarjolla olevasta terapiasta. Itsekin olen hoitanut paljon PTSD tapauksia, mutta minun hoitoni on, niinkuin kerron saitillani, Kelan ulkopuolella – koska olen saanut koulutukseni ja laillistukseni Britanniassa. Käytännössä se merkitsee, että minun hoitoni eivät kuulu Kelan piiriin ja asiakas maksaa kaiken itse.

      Joka tapauksessa: pointti minkä tahdonm tuoda esiin on:

      1. Reagointisi on täysin ymmärrettävä ja luonnollinen.
      2. Tuollaisesta reagointitavasta pääsee eroon – joko yksin tai terapian avulla.

      On myös täysin mahdollista, että sinun ongelmasi EI ole mitään PTSD tasoista tai tyyppistä, vaan puhdas traumaan pohjautuva paniikkihäiriö…jolloin sitkeydellä ja käyttämällä vaikkapa kurssini ja blogini ohjeita pääset paniikista eroon.

      Toivotan kaikkea hyvää ja kiitos vielä kun jaoit tämän.

      Ja kiitos myös kiitoksista. Näitä kirjoittaessa kuluu tunti jos toinenkin koska vaikka kirjoitankin yleensä kepeään sävyyn, asia on aina punnittua, ja jos joku joskus kyseenalaistaa asiani, minä pystyn aina näyttämään mihin väitteeni perustuvat. Kirjoittelen yleensä viikonloppuisin, kun vaimoni katsoo TV:tä…joten onhan se mukava kuulla, että niistä on myös hyötyä!

      Ari

  • Eeva

    Reply Reply February 20, 2016

    Kiitos nopeasta vastauksestasi!
    En ole käynyt asioita kenenkään kanssa läpi miehelleni olen kertonut asiasta tosin vasta puoli vuotta sitten ,kehtasin tunnustaa ja kertoa miehelle jotenki hävetti koko juttu siksi kai venytin asiaa, vaikka mieheni on erittäin hyvä tyyppi ja hänelle on helppo puhua mut, siltikin oli vaikea avautua tästä jotenki tuntui että, olen heikko jos tunnustan ääneen tunnetilani ja pelkoni hullua! Olemme olleet jo 16 vuotta yhdessä ja meillä ei ole salaisuuksia pystymme puhumaan mistä vaan mut, tämä asia oli erittäin vaikea kertoa, mutta onneksi kerroin nimittäin jo se että sain sanoa ääneen tämän asian helpotti ihan hirveästi. tunsin oloni niin typeräksi kun, en ollut eka paniikkikohtausta kertonu. Nykyään kun, käymme kaupassa olen huomannut että, mieheni varmasti vaistoaa jos meinaan alkaa panikoimaan, hän saattaa sanomatta mitään ottaa kädestä kii tai yrittää pussata tai alkaa kyseleen niitä näitä jolloin huomioni siirtyy muualle ja jotenki tuntuu että, hän on alkanut ottamaan enemmän vastuuta tai siis sillain että, ei jätä enään niin paljon minun huoleksi asioita esim, lapsen puheterapia käyntejä ennen minä istuin siellä ihmismassan keskellä ja tuskailin, nykyään hänkin on alkanut käyttämään lastamme eli vuorotellen.
    Tosiaan sen leikkauksen jälkeen minulle soitettiin kotiin ja kyseltiin kuulumiset mutten tuossa vaiheessa osannu edes yhdistää sitä kauppareissua mihinkään paniikkiin yms, tosiaan tuo paniikki kasvoi pikkuhiljaa eka oli se kauppa, siitä sitten vapeparyhmä, koiranäyttelyt, yms isot tapahtumat. Kunnes päätin googlettaa, hakusanoilla pyörtymisoireet, huimaus, sydämmentykytys,hikoilu yms kunnes kaikissa mainittiin jotenki sivussa paniikkihäiriö, noh päätin kirjoittaa suoraan paniikkikohtaus ja sitä kautta löysin tänne ja luin koko blogin kaikki jutut läpi ja sen nettikirjan tosin sen lukenu moneen kertaan, aina kun, on heikko hetki luen sitä se jotenki järkeistää mylläävät tunteet ja saan sitä kautta selitykset miksi tunnen näin ja noin ja sit se loppuukin yhtäkkiä. Viime talvi oli tuskaa eli se aika ennen kuin aloin ottamaan selvää mikä minussa on vikana välillä tuntui että tulen hulluksi niiden tuntemuksien kanssa ja silloin oli tunne etten ole mitään. siihen vielä varmaan vielä vaikutti sekin että, talonrakennus opiskelut päättyi eli jouduin olemaan paljon itseni kanssa ku ukko töissä ja lapset koulussa, oli liikaa aikaa itsetutkisteluun ja helposti pienemiikiin sydämmentykytyksiin valpastui joka taas sitte johti paniikkiin jopa kotonakin ja varmasti tuolloin oli jonkun sortin masennustakin mikään ei tuntunut miltään mutta, niistäkin kurjista ajatuksista olen melkein päässyt eroon ,niitä ajatuksia tulee mutta, olen antanut tulla ja pysähtynyt kuuntelemaan itseäni enkä ole enään juossu karkuun.
    vielä muuan kuukausi sitten nukuin erittäin huonosti mikä oli kauheaa ku koko ajan väsyny se imi ihan hirveästi sellasta positiivistä energiaa ja veti mielen erittäin matalaksi. Mutta jostain kumman syystä nykyään nukun todella hyvin en tiiä onko keho saavuttanu jonku zen tilan vai johtuiko se siitä kun remontoin makkarin ihan uusiksi ja oikein mukavaksi. Ja kun nukkunut hyvin aamullakin on ihan eri olo sellanen hyvä fiilis.

Leave A Response

* Denotes Required Field