Esiintymisjännitys-sosiaalisten tilanteiden pelko-terapiaa käytännössä

sokkona

Esiintymisjännitys -Terapiaa

Kahvila pursuu väkeä. Nuoria, tyylikkäästi pukeutuneita, itsevarman näköisiä, kauniita. Huolettomia ihmisiä. Aamos haroo tukkaansa ja pyyhkäisee hikeä otsalta. Kädet tärisevät. Survaistessaan hätäisesti kätensä jälleen turvaan reisiensä alle, hän kolauttaa kuuluvasti pöydänreunaan.

”Perkeleen perkele”

Katse alas, kuumotusta poskilla. Pää tuntuu pultatulta tähän asentoon. Mahdoton oikaista niskaa. Vähitellen Aamos saa väännettyä päänsä ylös sen verran, että pystyy seuraamaan mitä Amanda touhuaa. Siellähän se näyttää tilaavan kahvia. Naama hohtaa punaisena, ihmisiä edessä ja takana ja ympärillä, mutta kukaan ei näytä kiinnittävän mitään huomiota. Juttelevat vain omiaan, jotkut naureskelevat, mutta eivät näytä vilkuilevan Amandaan päin. Eikä Aamoksenkaan suuntaan, sen puoleen.

Amanda istuutui pöytään tyytyväisyyden perikuvana. Naama oli niin räikeän punainen, että jännityksestä huolimatta Aamosta alkoi naurattaa.

”No?”

”OK. Totta: kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota. Mutta mää en ole ihan vakuuttunut silti. Mää huomasin semmosen asian, että et sää kuitenkaan ollut niin pahasti punainen kuin mä voin olla pahimmillaan. Se ei ollut riittävän realistinen testi. Mulla on niska ja otsa ja nenäkin punainen jos pitäis olla vaikka palaverissa”

Amanda oli valmis panemaan itsensä likoon. Hän kiiruhti naistenhuoneeseen päättäväisenä ja kaivoi jo kävellessään poskipunan esiin. Vessa oli puolillaan naisia! Ainakin kuusi parveili peilin edessä. Kaikki tuijottivat peilikuvaansa ja lisäsivät naamaansa vetovoimaa.

”Kenen joukossa seisot, kenen lippua kannat”, ajatteli Amanda ja alkoi levittää punaa otsaan, nenään ja niskaan. Vilkaisu syrjäsilmällä…Kukaan ei näytä räpäyttävän silmäänsäkään!  Siitä huolimatta Amanda oli kovin tietoinen itsestään. Käsi taisi täristä, ainakin lievästi. ”No, kohta ei tarvita edes poskipunaa, olen muutenkin punainen. Sitä parempi!”.

Toinen kierros kassan kautta. Jonossa seisomista. Aamos tarkkailee. Huolimatta Amandan epätavallisesta ulkomuodosta kukaan ei reagoi mitenkään. Amanda saa kahvit ja pullat, köntystää viivyttelemällä pöytään, niin että koko kahvilalla on mahdollisuus tarkkailla, osoittaa sormella, hihittää käden suojassa, kuiskutella. Kaikkea mitä Aamos on olettanut ja pelännyt. Ei mitään. Ikäänkuin ihmisiä kiinnostaisivat vain omat asiat!

Amanda laskeutuu paikalleen Aamosta vastapäätä.

”No?”

Aamos ratkeaa hillittömään, vapauttavaan hekotukseen. Amanda kouristuu kaksinkerroin naurun voimasta. Nyt joku jo vilkaiseekin heitä. Mutta Aamos ei väliä.

Leave A Response

* Denotes Required Field